Kevään alussa kävin Lailaa tapaamassa Hietalahdessa Otavan asuintalossa, jonne hän oli jo vuosia aiemmin muuttanut Tuusulan Rantatien kodistaan. Hän oli entisellään, joskin vaivoja oli jo siunaantunut: varsinkin toinen silmä oireili pahoin. Mutta huumoria löytyi ja puhe luisti. Sovimme taas kerran, että tapaamme pian uudestaan, myös vaimoni ja hän viimein ihan kasvotusten: ensi viikolla me menemme Salveen lounaalle!

Ja sama Laila minua katsoi kuin ennenkin. Aina sama.

Tapaamisesta oli ollut usein puhetta ja kuten saattoi odottaa, lounas peruuntui jälleen. Silti uusi yritys oli kuitenkin jo Lailan mielessä, kun vielä parisen viikkoa sitten keskustelimme puhelimessa. Salve tuntui hänestä aina hyvältä mahdollisuudelta tavata ystäviä, joskin se alkoi jo olla kuin utooppinen unelma. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Kun on tuntenut ihmisen 49 vuoden ajan, voi sanoa että kyseessä on kohtuullisen pitkä aika. Laila vannotti minua aina siitä, etten koskaan unohtaisi häntä; että aina pysyisimme ystävinä. Ja minä lupasin. Tämä lupaus oli helppo pitää, yhtä helppo kuin oli pitää Lailasta. Mutkaton, ystävällinen, avulias, aina sanavalmis ja nauruunkin puhkeava. Karjalainen sielu ponnekkaassa ja touhukkaassa ruumiissa, jota vuodet vasta viime aikoina olivat alkaneet hieman kuihduttaa.

Myös haurastuminen on osa ihmisen elämää. Äitini sanoi aina, että vanhuus ei tule yksin, vaan sillä on viisi kuusi kumppania, ja kaipa tuo kainuulainen hokema on totta etelämpänäkin. Miten vain, Lailassa kuten aina paloi kirjoittamisen halu ja tuli, mikä pitää ihmisen mieltä liikkeessä ja estää lahoamista. Viimeisen työnsä ääreltä hän lähti ja työ valmistunee lopulta jossain toisessa avaruudessa. Edellyttäen toki, että sellaisia on.

Laila oli aina Laila. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa keväällä Otavan kustantamossa keväällä 1972. Toimittajan tehtäviini kuului kaikkien uusien käsikirjoitusten lukeminen, arviointi ja myös palauttaminen. Tätä työtä olin tuolloin ehtinyt tehdä jo viitisen vuotta.

Lailan silloinen aviomies oli Heikki Hietamies. Hän soitti minulle ja sanoi, että hänen vaimonsa oli tullut hulluksi ja oli kirjoittanut romaanin. Kyse oli Hessun tavasta laskea leikkiä, ja vaikka en miestä vielä tuntenut, tajusin sen. Sanoin, kuten toki aina, että ottaisin teoksen mielihyvin luettavaksi.

Kaikki mitä tarjottiin, luettiin ja punnittiin. Ja 99 prosenttia, ellei enemmänkin palautettiin: Mene mene tekel ufarsin. Tämä oli profeetta Danielin mielestä Jumalan lause, jonka pelkkä käsi piirsi seinään. Tuo uhkaus lopetti raamatun kertomuksen mukaan myös Belsassarin pidot.

Parin päivän päästä huoneeni ovelle koputettiin ja sisään astui pieni jännittyneen oloinen nainen. Hän laski pöydälleni mahtavan luntan, jonka monta sataa keltaista sivua oli kiedottu ja sidottu kokoon vaaleansinisellä silkkinauhalla. Kappas vain, ajattelin. Jotain siinä puhuimme, mitä ei ole jäänyt mieleen, taisin kysellä paperin keltaisuudesta sekä ilmaista hämmästykseni käsikirjoituksen koosta, isohan se oli.  Sanoin sitten, että lukeminen kestäisi meillä yleensä kuukaudesta kahteen, että vastaisimme sitten hänelle. Osoite löytyi lähetteestä minkä tarkistin ja niin saatoin naisen ovelle ja suljin sen.

Kirjasin manuksen käsin saapuneitten luetteloon, isokokoiseen diaarioon, annoin juoksunumeron ja olin jo aikeissa laittaa sen lukemattomien kaltaisensa suureen joukkoon, mutta ehkä uteliaisuudesta avasin kuitenkin silkkinauharusetin ja aloin silmäillä sitä, koska muuta tulenpalavaa ei juuri sillä hetkellä ollut käsillä.Kun Paavo Haavikko tunnin päästä tuli minua hätyyttelemään johonkin tärkeään, nostin katseeni kirjan sivuilta ja sanoin, vaikken ollut vielä lopussa, että tässä olisi julkaistava teos, josta voisi tulla menestys. Hän silmäili paria sivua kaiken näkevällä tavallaan, katsoi nimeä Potkupuomi ja sanoi, ettei se käy. Nopeasti hän avasi loppusivun ja luki kirjan viimeiset sanat: Lehmusten kaupunki. Paavo tai Pate, joksi häntä kutsuin (tosin vain mielessäni), tarttui siihen ja ilmoitti: ”Tuo on hyvä nimi.”

Sitä se oli ja sellaiseksi jäi.

Loppu on historiaa. Kannen kirjaan teki Seppo Polameri (Veikko Polameren isoveli) ja teki sitten niitä todella pitkän liudan. Ensimmäisenä vuonna silloin vielä Laila Hietamiehen teosta myytiin lähemmäs 20 000 ja yhden välikirjan (dekkarin joka näkyy jopa poistuneen cv:stä) jälkeen myynti vain kasvoi kun Tukevan, Vehmaksen ja Lehmusten kaupungin eli Lappeenrannan rakuunakasarmien ihmisten elämää seurattiin sotien ajan. Lopulta Lailaa myytiin yli 4,5 miljoonaa kappaletta tässä piskuisessa kotimaassamme, mikä on huimaava määrä.

Kun häntä nyt ensimmäisissä nekrologeissa kutsutaan historiallisten romaanien kivijalaksi, on kuitenkin totuuden nimessä sanottava, ettei uran alku ollut lainkaan ruusuilla tanssimista, päinvastoin. Jopa oma kaupunki eli Lappeenranta kääntyi häntä vastaan ja ilvehti kirjojen kanssa. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, mutta nuo kritiikit jäivät viiltoina Lailan sieluun.

Syystä. Kohtuuttomia ne olivatkin. Jos Laila nyt voisi lukea mitä kaunista hänestä kirjoitetaan, ilonkyynel ilmestyisi varmuudella herkän Viipurissa syntyneen ja Karhusjärven kylässä sitten kasvaneen karjalaistytön silmään. Miksi kiitos tulee usein liian myöhään?

Palaan ensi tapaamiseen. Muistan siitä paljon yhä, pystyn jopa kertomaan mitä Lailalla oli silloin yllään: jakkupuku. Väri saattoi olla sininen, mutta ehkä kuitenkin ruskeahko. Ovatko muistikuvani tosia, siitä ei kukaan voi enää ottaa selvää, mutta tosilta ne tuntuvat.

Vielä viikko sitten ajattelin tiiviisti Lailaa kun olin vaimoni kanssa yötä Lappeenrannassa sillä kasarmialueella, johon Lehmusten kaupunki sijoittui. Hotelli Rakuuna sijaitsi kirjan sydämessä punatiilisessä kasarmissa ja vaimoni kuvasi minut rakuunanuken viereltä, joka vartioi huoneemme ovea. Punahousut! Ne olivat Lailalle silloin niin rakkaita! Kohtalon oikut ovat kummallisia, ja kun kirjoitin tästä kokemuksesta viikko sitten blogiini, se tuntuu kuin etiäiseltä nyt.

Istuin Otavassa aina vuoden 1986 loppuun ennen kuin hyppäsin vapauteen (”Vapaus on ainetta”, kuten Erno Paasilinna aina sanoi ja minä todensin; se ei tarkoittanut viinaa) mutta yhteytemme säilyi myös sen jälkeen. ”Sie ja mie ollaan aina ystäviä, aina” ja tämä lause toistui jatkuvissa tapaamisissa Rantatiellä ja missä vain. Lailan asioita Otavassa hoiti jo Anja Salokannel, josta tuli hänelle todellinen tukihenkilö ja ystävä. Saatoin siis olla rauhassa myös sen suhteen. Jokainen kirjailija tarvitsee yhden ihmisen, jonka sanaan ja arviointiin hän voi luottaa.

Myös tytär Eve Hietamies oli aina äitinsä tukena.

Viimeisten vuosien osana olivat sairaudet, tietynlainen sivuunjääminen jo, kun uutta kirjaa ei Hiljaisuuden (2016) jälkeen enää heti tullutkaan. Työn alla oleva uusi romaani vaati todella paljon tutkimista eikä sen tekeminen näköjään ole ollut helppoa. Tämän ymmärsin, kun Laila siitä väliin kautta rantain puhui. Ehkä hän tunsi, että lukijat odottivat häneltä nopeammin aina uutta, vaikka uskon, että hän itse turhaan mietti sitä.

Tästä ennenkokemattomasta hiljaisuudesta seurasi kuitenkin eräänlainen sielun yksinäisyys, sen vaistosi, vaikka ystävien ja tuttujen verkosto olikin edelleen laaja. Aina välillä myös minun puhelimeni soi ja siellä Laila oli. Saatoimme palata kaikkeen, varsinkin entiseen ja yhteisiin varhaisiin muistoihin vaikkapa Naantalista ja Kailon-saaresta, jossa ennen Muumimaata istuimme kerran kalliollakin ja kävimme läpi hänen elämänsä ja kirjoittamisensa hankaluuksia. Mutta aina lopulta palasimme myös nykyisyyteen. Me tapaamme, tapaamme Salvessa! Ja taas kerran se luvattiin ja vannottiin.

Niin taitaa käydä, että jollain lailla puhelin soi tämänkin metamorfoosin jälkeen ja siellä hän yhä on samanlaisena kuin kirjansa: avoimena, vilpittömänä, rehellisenä itselleen ja toisille ja ystäviinsä luottaen ja luottavaisena myös siitä, että edessäpäin on aina jotain uutta. Salve! Ei mikään pidä kirjaa paremmin hengissä kuin sen aitous – eikä ihmistä. Sitä sidettä ei kuolemakaan katkaise.

(18.6.2021)