Otsikossa lienee lievää nostalgiaakin. Mutta olkoon. Juuri nyt se tuntuu oikeutetulta.

Aika on kulunut, ja kuluuhan se, kun antaa ajan kulua. Takana on talven viimeinenkin yritys lannistaa kevät: lunta ja räntää satoi tiuhaan kaikkialle, mutta jo muutaman tunnin kuluttua se suli pois.

Vähitellen sää on myös lämmennyt. Jopa niin, että viime maanantaina oltiin lähes 15 asteen tuntumilla. Tämä näkyy myös kasvustossa. Joka puolella mäkeämme rehottavat sinivuokot, niitä on satoja ja itse asiassa tuhansia kaikkialla minne katsotkin. Muutama krookus, parisataa scillaa, narsisseja, mutta vasta kaupasta ostettuja ja maahan laitettuja; omat valkoiset villinarsissit alhaalla katajien ja tammien luona eivät vielä kuki.

On toisaalta hyvä, että jotain voi odottaa ja että kaikkea on vielä edessä: valkovuokkojen tulo, ruohon viherrys, arat silmut lehtipuissa. Kauan olemme saaneet niistä uneksia ja nytkin tiedämme, miten nopeasti tämä ihme katoaa ja alkaa luisua pois. Mutta seis! Taas uusi krookus ilmestyy sinne missä sitä ei odota. Sen vieressä kukoistaa jälleen yksi sinivuokkojen rehevä tupas.

Mäellä myös ikimuistoinen helleborus kohottaa ujosti nuppujaan.

Vielä en mitenkään halua ajatella sitä että pian tämä ihanuus on ohi. Onhan vuoden valoisimpaan hetkeen matkaa yli kaksi kuukautta! Pidän tästä hetkestä tiukasti kiinni, sillä tiedän miltä tuntuu, kun päivä alkaa lyhetä. Mieluummin matkaan kohti valoa kuin pimeyttä. Niin vuoden kierron kuin elämän tarkoituksenkin kanssa.

Nyt on viimein päivä jolloin vaihdatan talvirenkaat kesäisiin. Ja pian tulee Arvi ja jatkaa kuistin lasitusta. Vanha projektini jota olen hautonut yli 30 vuotta. Lopulta se toteutuu. Ehkä kuistilla on sitten helpompi istuksia ja nauttia ulkoilmasta, kun tuuli ei aivan tuiverra.

Heräsin jo puoli kuusi, jolloin päivä alkoi sarastaa puitten takaa. Teki mieli mennä ulos ja ottaa siitä kuva. Ja sen sitten myös tein.

Eikä kulunut kauaakaan kun olimme molemmat töissä. Jos tätä kirjoittamista voi työksi kutsua. Minulle se on kyllä myös huvia, joskin sujuu tällä hetkellä hitaanlaisesti. Mieltäni askarruttavat paitsi kirjoittamisen pulmat myös veroilmoituksen teko. Se on jokavuotinen piina, mutta pakko tehdä kunnolla, koska vielä minulla on oikeus vähentää kuluja niistä tuloista, joita kirjoittamalla olen saanut. Ainakin toistaiseksi. Kas siinä sana, joka kuvaa koko elämää.

Kohta lähden maailmalle, ihan vain lähikauppaan, ja samaan syssyyn lastaan autoon kesärenkaat ja ajan Kallen pajaan parin kilometrin päähän talostamme. Hyvä on asua maalla ja tuntea joka alan ammattimiehet. Aikoja saa aina ja kun hätä tulee, on apukin lähellä heti. Kalle vaihtaa renkaat tottuneesti ja puhumme varsinkin siitä, mitä kaikkia lintuja olemme havainneet. Hän oli nähnyt kotkankin, joka söi ilveksen tappamaa peuranraatoa pellolla. Minä taas kerroin, että ihailin tulvajärvellä kalasääksen kaartelua.

On outoa ajatella, että vuonna 2023 olen tullut asuneeksi tässä Niemelän talossa jo 40 vuotta. Jokainen lisävuosi sitoo minua yhä lujemmin Sitarlan kylään ja tähän vanhaan jo niin monin tavoin hapristuneeseen torppaan. Toisin kuin ihmistä sitä voi kuitenkin yrittää korjata ja venyttää tämän jo paljon yli satavuotiaan pytingin ikää aina vain pitemmälle tulevaan.

Kun katsoo kaukaa , näyttää rakennuksemme näyttää kuitenkin lähes talolta. Kurjet käyskentelevät tulvaveden rannalla ja pitävät jöötä kuten aina. Saan kuvata niitäkin, kunhan en liiku.

Totta on, ettei mikään puutalo ole ikuinen, mutta monta sataa vuotta ovat vanhimmat puutalot sentään Suomessa eläneet; jokunen kirkkokin. Tätä talo on aikojen saatossa uhannut home, syöneet tupajumit ja nakerrelleet hiiret, vaan täällä ollaan yhä ja hengissä eletään. Kellarin alkavan homeen poisti aikanaan talotohtori Panu Kaila 37 vuotta sitten, kun neuvoi avaamaan ne tuuletusaukot jotka edellinen omistaja oli viisaudessaan sulkenut. Niiden lisäksi sivuun porattiin vielä yksi ylimääräinen aukko. Pulma hoitui sillä suit sait. Onneksi. Pääasia talossa kuin talossa tuntuu olevan, että alapohjan tuuletus toimii eikä katto vuoda. Liian umpinainen talo on kuin valmis homepallo ja pullo. Kun hatara talo on vuosien lämmityksessä ja asumisessa kuivunut ja kun kellarikin saa ilmaa, eivät jumit enää lisäänny niin kuin aluksi. Tämä keväänä en vielä ole nähnyt niistä ensimmäistäkään.

 Pitää ihan koputtaa kovaa puuta ja omaa päätä vanhan taikauskoisen papparaisen tavoin.

Käyn ulkona ja seison pihalla hetken. Nautin. Aurinko hellii jo vaikka ilmanala on kylmä. Mutta päivä päivältä lämpö lisääntyy asteen pari. Ihan oikean kevään kynnyksellä olemme jo. Nyt voimme avata ovet ja astua taas vihreään saliin joka odottaa meitä joka puolella niin kauan kuin puita on pystyssä.

A. kuvaa minua kun seison ja tuijotan tulvajärvelle. Paisunta alkaa jo pikku hiljaa laskea.

Ja sitten ei muuta kuin matkaan ja metsään. Pieni retki Valkerpyyn järven kalliolle tekee aina hyvää ja teki nytkin, kun töihimme tuli tauko. Ikimetsä tuoksuu, järven jäät ovat hiutuneet. Tuntuu hyvältä sekin, että ylhäältä näkee kauas.

Kun A. kuvaa, minäkin kuvaan ja joskus kuvaan häntä myös edestä. Kamera vain on enää kasvojen peittona.

Päivät kuluvat nopeasti varsinkin keväällä. Äkkiä on jo huhtikuun puoliväli. Kunnon urakka odottaa, kun jatkan Arvin myötä etukuistin lasitusta. Arvilla oli varastossa parvekelaseja purkutalosta ja me saimme ne. Olen kuten aina mestarin repsikka; oppipoika ja hantti. Arvi on hyvän naapurin tapaan tehnyt kaiken tarvittavan korjaustyön täällä ainakin 35 vuoden aikana. Vaikeuksia on riittänyt joka projektissa mutta aina ne ratkaistaan kuten nytkin. Neljä parvekelasia oli 2 senttiä lyhempiä kuin toiset, mutta kokonaisuus piti silti saada näyttämään tasaisen harmoniselta. Jotenkin se onnistui, varsinkin kun ylös laitettiin peittolauta.

Enää kuistilta puuttui toisen päädyn pystytys. Ja nyt sekin toteutui, vaikka kuistin kaltevuus ja vinous tuottivat lisää ongelmia; lasit kun kerta kaikkiaan ovat vakaita suorakaiteita. Työn kuluessa tuli susiakin hetkeksi, mutta aina voi sudelle tehdä hännän, Arvi sanoi ja teki sanojensa mukaan. Ja niin suden pörröinen häntä peittää nyt sen, mikä ei silmää ehkä aivan miellyttäisi.

Näin vuosikymmenten unelma on viimein saatu toteutetuksi. Eikä muuta enää tarvita. Elämä voi olla myös yksinkertaista, kierrättäminen onnistuu. Aikanaan nämä lasit ovat palvelleet kerrostalon parvekkeita Espoossa ja remontin myötä siellä tuomittu roskiin, mutta kohtalon oikusta ne joutuivat uusiokäyttöön ja saivat täältä uuden kodin. Tervetuloa ja pitkää ikää!

Kun ilta tuli, istuimme A:n kanssa kuistilla ja nautimme, olimme vain. Kuisti on kuin uusi huone. Alhaalla tyyni tulvajärven peili, lintujen huutelukin vaimentui. Myös ajatukset olivat hyviä ja kuulaita. Niin keväisiä ja keveitä.

Näitä hetkiä olemme taas odottaneet lähes vuoden. Anna ajan seisahtua hetkeksi, pyydän, enkä edes tiedä keneltä. Juuri nyt, juuri tämän hetken, ovat nämä muutamat päivät sellaisia joiden takia varmuudella tietää, miksi yhä kannattaa elää tässä maailmassa.

(16.4.2021)

Ja sitten vielä P.S.

Valkovuokotkin saapuivat. Ensin yksi, sitten toinen, sitten jo ryhmä. Eikä mene kauaa kun niitä on koko mäki täynnä. Emme valita, emmehän?

(18.4.2021)