Tänään on sitten kai kesä, koska kesäaika alkoi. Kaikki vempaimet siirtävät nykyään itse kelloa, vain pari vanhaa mekaanista seinäkelloa täytyy asettaa uudestaan ja sitten huvittavaa kyllä auton kello. Pieni on silti vaiva näin suuresta eleestä. Meille on taas annettu uusi armollinen aika.

Kesäaika on ajoista paras, koska se suo illalle enemmän valoa. Me aamuvirkut emme sure, vaikka kello viisi ei aivan vielä olekaan valoisaa. Ja nyt juuri on: ulkona mollottaa kaunis täysikuu.

Kaiken lisäksi on lauhaa eli plus yksi, kun haen lehden tienvarren laatikosta. Kesä, siis. Tai sanotaan nyt sitten että kevät. Ja olkoon tämä siunattu kevät pitkä. Vaikka miten asiaa vääntelisin, niin juuri kevät on minulle vuodenajoista paras: odotettu, kaivattu ja rakas: tuo milyij mai, suloinen toukokuu, toukokuu kulta, kuten Tshehov hellästi kirjoitti.

Parissa päivässä on säässä on jo tapahtunut pieni mutta selvä muutos, purjehduskielen venda. Nyt luovitaan toisilla halsseilla ikään kuin lounaistuulen lämmössä. Kurjet ovat tulleet ja asettuneet takasuolle, jota joutsenpariskunta on myös yhtä perinteisesti pitänyt pesimispaikkanaan. Hauska oli katsella kaukaa kun nämä kaksi pariskuntaa kyyhöttivät lähes vierekkäin. Sotaa reviiristä ei niiden välillä kuitenkaan syntynyt.

Ensimmäinen leppäkerttu löytyi toissapäivänä Valkerpyyn kalliolta.

Ja sinne johtavalla, silloin vielä lumisella polulla oli ennen meitä tepastellut mäyrä.

Lumi sulaa nyt silmissä, tiet ovat jo auki. Myös mustarastas on alkanut laulaa täällä maallakin (kaupungeissa toki jo kuukauden parikin). Yhä enemmän joutsenia lentää laaksomme yllä sinne tänne ja yksi pariskunta päätti levähtää joen viimeisillä jäillä kuin liimattuina paikalleen. Otin kuvan eivätkä linnut liikahtaneet silloinkaan. Joutsen, kansallislintumme, on varmaankin jo sisäistänyt sen, että tietenkin juuri se (ylhäinen hän) on kysytty malli.

Pihaltakin katoavat lumet, jäätyneet polut ovat osin enää jäljellä. Jos tulee yksikin lämmin vesisade, voi myös rippeille sanoa kohta hyvästit. Ja miten iloisesti sen teemme. Ulkotöihin tekee jo mieli. Maalla on hyvä asua senkin takia, ettei mitään punttisaleja tarvita: talo itse ja sen hoito sekä piha ja sen laittaminen antavat ihmiselle luonnollisella tavalla sitä liikuntaa, mitä keho tarvitsee pysyäkseen kunnossa.

Hallituksemme on tehnyt parhaansa suojellaakseen meitä ja sillä on seurauksensa, jotka tulevat hallitukset sitten joutuvat kohtaamaan. Täällä meillä lasketaan ennen tulevia toimenpiteitä kuinka paljon ihmisiä ilman niitä kuolisi. Ihmisiä on ennenkin kuollut joka ainoa päivä eikä hallitus ole ollut moksiskaan.. Elävät tunnutaan unohtavan, ne erilaiset kuolemat jotka kaikesta tästä yhtä kaikki seuraavat. Niitä tulee tätä menoa riittämään sen verran, ettemme ehkä vieläkään täysin sitä ymmärrä.

Vaan entäs sitten. Kansa on se, joka aina kärsii ja aina lopulta maksaa. Se on alamaisten tehtävä. Näen yhä ankeutuvan ja kiristyvän elämän kaikkien edessä. Niin vain on. Jos liikkumisrajoituksetkin säädetään, alkaa se koetella myös moraalia, joka muutenkin on jo koetuksella. Yhteiskuntamoraalin murtumisesta seuraa aina kaaos. Suomalaiset ovat kyllä kurinalaista ja sääntöjä noudattavaa väkeä pääosin, mutta joskus liika on liikaa. Ei kovin hyvältä näytä.

Kurinalaisuudesta ja ohjeitten noudattamisesta sain toisaalta äsken esimerkin, kun menin koronarokotukseen Lohjalla. Olin tutkinut nettiä hajamielisestipäivää ennen kuin ikäryhmäni olisi saanut aloittaa netin kautta varaamisen. Jotenkin eksyin ihmettelemään, miten varausjärjestelmä toimii. Menin niin pitkälle kuin pääsin ja olinkin äkkiä tilanteessa, jossa aikoja oli tarjolla. Lohjan kahdesta rokotuspaikasta mieluisampi ja läheisempi eli Pusula ei näyttänyt yhtään vapaata hetkeä. Siirryin Lohjan kaupungissa eli Tennarissa sijaitsevaan rokotuspisteeseen ja tietenkin myös sen varausaikojen loppupuolella oli täyttä. Skrollasin vahingossa varauslistan alkupäähän ja heureka. Täysin vastoin kaikkea juuri sieltä löytyi yllättäen päivä jolloin vapaita aikoja riitti lähes koko aamupäivän verran. Otin heti aikaisimman.

Hyvissä ajoin suhautin viime torstaiaamuna Tennariin, jossa rokottaminen tapahtui. Tennarissa olen paljon tennistä lyönyt. Kotoiselta tuntui. Jo ovella oli kaksi vastaanottajaa. Sisällä lisää. Minulta kysyttiin joka kerralla varattua aikaa ja kun sanoin 9.05, sain jäädä sisään. Koska olin kuitenkin lähes 20 minuuttia liian aikaisin oli odotettava ensin Tennarin aulassa muutaman muun kanssa. Sitten hyvässä aikajärjestyksessä meitä siirrettiin itse jumppasaliin, jossa edelleen oli tuoleja jokaiselle isojen etäisyyksien päässä.

Koppeja riitti.

Ihmisiä ihmisiä, tätä omaa ikäryhmääni riitti myös. Aika vanhoja, tuntui; siltäkö itsekin näytin? Muita katselemalla ei koskaan oikein kykene tajuamaan omaan tilaansa. Peilejä ei paikalla ollutkaan.

No, minä olen mikä olen, mutta sydämeni on kyllä yhä samassa kunnossa kuin Agricolan Abckirian (1543) alkurunossa: ”Oppe nyt wanha ia noori/ joilla ombi Sydhen toori.” 

Ensimmäinen suomen kielellä kirjoitettu runo! Nuori tuore uusi sydämeni! Jotenkin minua huvittaa sekin että synnyin tasan 400 vuotta tuon tekstin jälkeen. Miten kauan siitä on kun Agricola eli ja miten hienosti kielemme on sittenkin kehittynyt hänen jäljiltään ensin Ruotsin valtakunnan ja kielen paineessa ja sitten Venäjän. Runous on ikuista, haluan sanoa, vaikka ikuisesti mikään ei taida olla ikuista. Maapallomme elinaika oli ennen 5 miljardia vuotta; uusimman tutkimuksen mukaan happi taas loppuu palloltamme jo yhden miljardin vuoden kuluttua (pitäisikö ihan pelästyä). Mutta entäs sitten? Ikuinen on tuskin edes maailmankaikkeus. Ellei sentään aika itse. Silloinkin kun kaikki katoaa, aika jää.

Huomaan että minulla on taipumus eksyä tuijottamaan tähtiin ja runouteen joten palaan kiireesti takaisin arkiseen rokotustilaisuuteen. Nimeni huudettiin, ystävällinen hoitaja talutti minut yhteen koppiin jossa toinen istui tietokoneen äärellä. Kelakortti esiin ja vasen olkavarsi paljaaksi. Sain pistoksen ja uuden ajan kesäkuulle ja lähdin sitten istumaan pakollista viittätoista minuuttia jumppasalin toiseen päätyyn. Siellä oli myös kymmeniä tuoleja etäisyyksien päässä toisistaan ja seinille heijastettiin aivojumppaliikkeitä ja tietoa Lohjasta, järvikaupungistamme. Ja sitten ulos ja kohti autoa. Näistä järjestelyistä annan täydet pisteet. Kaikki hoitui kuten kuului.

Kun pääsin kotiin, menin vuoteelle pitkäkseni ja heräsin siihen, että A. tuli Pate-koiran kanssa. Vaikka olin nukkunut yön todella hyvin, kaipa rokote vaikutti noin. Puolisen päivää oli toistaitoinen olo, niin kuin en aivan olisi ollut minä ja yöllä heräsin vähän väliä vatsakipuun, mutta seuraavana päivänä kaikki oireet olivat poissa. Olin taas, kuten sanotaan, ihan se sama oma itseni kuten ennenkin. Siihen jokaisen on tyytyminen. Muu ei auta.

Sen kunniaksi kuvasin kukkivia narsisseja. Eivät omasta maasta vielä, on pakko tunnustaa. Ja sitten kuvasin hämähäkin. Iso lukki löytyi jo narulla kuivumassa olevalta lakanalta.

Lauantaina lähdimme sitten katsomaan merta. Perustelin haluani sillä, että kun rajoitukset joka tapauksessa tulevat, emme ehkä pääsisi sinnekään, koska matkan tarkoitus eli merelle katsominen ei kenties olisi yhtä tärkeä kuin viinakauppaan meno. Sakkohan siitä mitä ilmeisimmin seuraisi.

Äkkiä siis matkaan. Ja sen teimme. A. luki vieressä lehteä, minä ajoin. ”Kummankin mieliala oli mitä parhain” (Tshehov: Aro)

Olin löytänyt uuden rannan internetistä: Padva oli paikan nimi. Olin ajatellut että se olisi lähempänä kuin Hanko, jossa niin monet kerrat olemme jo käyneet, mutta toisin kävi. Piskuinen tie Tenalaan, Bromarviin ja sitten lopulta Padvaan oli pitempi ja vei kauemmin. Mutta olivatpa maisemat hienoja jo tien varsilla: erilaisia hyvin hoidettuja tiloja ja taloja riitti. Eikä Padvan hiekkaranta pettänyt. Kovin pitkä se ei ollut, mutta suojeltu mäntymetsä oli juuri sellainen kuin pitikin. Ja ennenkaikkea ulappaa riitti, se aukeni aina taivaaseen saakka.

Unelmani merestä sai tosin lievän kolauksen, sillä meri oli täällä yhä jäässä, toisin kuin Helsingin edustalla, mutta kaukana näkyi viiva avointakin vettä. Ja mitä pienistä. Itse avaruus, itse hiljaisuus, männyt ja me olimme nyt tärkeimpiä. Miten hyvä olo kaikesta tästä taas tuli. Rannalta löytyi jopa pöytä penkkeineen. Joimme kahvit termospullon avustamana, söimme leivät jotka Lohjan Saint Honorésta olimme napanneet ja nautimme.

Otimme kaiken aikaa kuvia. Se on jo enemmän kuin tapa. A. kuvasi ja minä kuvasin taas kerran häntä.

Padvaan päätimme palata toistenkin, kesällä sitten. Olimmehan todellakin jo kesän kynnyksellä. Edes jotenkin.

Aurinko helli hetken, tuuli yltyi. Lopulta menimme autoon, käännyimme ja palasimme eri tietä takaisin kotiin.

Siellä kevät puski näkyville maasta. Seisoimme pihalla ja A. pyysi että etsisin kukkivan sinivuokon. Olin arvellut että sellaisen saattaisi jo löytää ja todeksi se osoittautui, sillä kun vain hieman siirsin katsetta, näin ensimmäisen.

Koska tunsin niiden kukkimispaikat, joita aurinko erityisesti helli, lisää vuokkoja alkoi löytyä niin tien varrelta kuin talon edestä.

Kevät, kevät kevähyt. Mistä kevät keksitään, tunnetahan toukokuu? kyselee vanha laulu. Sinivuokosta, minä vastaan nyt. Sitten leskenlehdestä, sitten valkovuokoista. Ja linnuista, joita kaiken aikaa tuli lisää. Kun äsken kävin ulkona, kuului jokilaakson vesijätöltä jo villisorsien valitusta, kuten P. Mustapää kirjoitti. Narinaa se muistutti enemmän, mutta runous rules!

Ok ok. Niin on miten kukin haluaa. Runoutta on tämä elämä hetkittäin. Juuri nyt alkaa valo täyttää idänpuoleista taivasta. Olen varma siitä että tästäkin päivästä tulee hyvä.

(28.3.2021)