Kirjoitan otsikon sanat erikseen vaikka tiedän että virallinen termi kuuluu näin: kevätpäiväntasaus. Sanahirviö on totta tänään eli lauantaina 20.3. joten ottakaamme tasaus vastaan. Itse asiassa nyt on syytä pieneen suureen juhlaan. Aurinko siirtyy pohjoiselle pallonpuoliskolle ja kun täällä sen myötä alkaa todellinen kevät, eteläisellä pallonpuoliskolla kuten vaikkapa Australiassa siirrytään syksyyn.

Tasauksen myötä päivä ja yö ovat nyt kaikkialla suunnilleen yhtä pitkiä eli 12 tuntia kumpaakin. Itse asiassa valoa (hämärää jossa jo näkee liikkua) on jo paljon enemmän kuin talven täyttä pimeää. Siunattu tasaus. Tästedes päivä on yhä vain pitempi aina juhannuksen tienoille saakka. Aplodeja, jotka muuttuvat kunnianosoituksiksi kuten entivanhaan Stalinin puhuttua.

Erona on se, että nämä aplodit ovat ilosta ja vapaudesta syntyviä.

Kesä tulee, se on jälleen kerran totta. Muistan toki liiankin hyvin, että jo ennen juhannusta tapahtuu sitten seisaus ja siitä alkaa taas hidas mutta varma liukuminen kohti syksyä ja pimeää. Se tuntuu alamäeltä ja oudon pahalta, vaikka kesä usein vasta silloin pääsee viimein vauhtiin ja uimavedetkin lämpenevät.

Miten lienee sisääni rakentunut tällainen koneisto, että itken päivän lyhenemistä tuolloin eli valoisimpana mahdollisena aikana. Lapsena en siitä lainkaan piitannut. Olihan silloin aina kesä, ikuinen pitkä kesä! Kallio imi auringonlämmön, minua unetti, mutta kirja jota luin imi sekin mukaansa. Vaikka saattoi myös saapua rankkasade ja lukeminen tapahtui silloin mökin yläsängyllä.

Siellä olin aina turvassa kuin toukka kotelossa. Perhosta ei minusta kuitenkaan tullut. Jalka tuntui jo lapsena väliin raskaalta askeltaessa ja iän myötä se vain lisääntyi. Elämä taakkako saa sen tunteen aikaan?

Taakkaa on lisätty juuri nyt ja painaahan se: eristäytyminen, näköalattomuus. Pahinta lienee epätietoisuus tulevasta. Pandoran lippaan pohjalle jäi kyllä Elpis, toivo. Mutta sitäkin on koeteltu. Näkymä ja mahdollisuus edes jotenkin normaaliin elämään siirtyy aina vain kauemmas. Työttömyys lisääntyy, konkurssit samoin.

Vuosi sitten täällä Suomessa elettiin ensimmäistä ankaraa korona-aikaa sulkujen sisällä. Pandemialle, jota selvästi silloin jo todella pelättiin, haluttiin kovin ottein tehdä täysi stoppi. Kun nyt katsoo tartuntalukuja, tuolloin kuljettiin silti ihan lapsenkengissä ainakin mitä sairastuneiden määriin tulee. Juuri nyt 700 – 800 päivässä on uusi normaali, vakio. Näissä luvuissa on ainakin nolla liikaa.

Viime kesänä saattoi olla päiviä, jolloin vastaava luku oli pahimmillaankin vain parisenkymmentä. Matkustimme silloin kolmisen kertaa Viroon ja siellä vallitsi kaikkialla tyyni rauha; elettiin niin kuin koronaa ei tunnettaisi lainkaan. Suomalaista matkailijaa ei välillä tahdottu päästää maahankaan pientä veljeskansaansa tartuttamaan. Kun sitten syksyllä Visit Estonia -sivusto avasi suomalaisille hetkeksi rajan, matkasimme Pärnuun ja Tartoon. Covidista ei niillä seuduin ollut edelleenkään tietoa. Miten hyvä olikin silloin olla. Jopa uima-altaassa kun aamu-uinnille lähti tarpeeksi aikaisin.

Maskeja ei näkynyt missään. Vaan toisin on nyt. Nousu lähes nollasta maailman sairastuneimmaksi per capita tapahtui naapurissa suunnilleen neljässä kuukaudessa. On kait sielläkin jo uskottava, että kyse on todella tarttuvasta viruksesta, ei salaliitosta, kuten moni on Eestissä näköjään luullut Trump-uskovaisten tapaan.

Ymmärrän, että sinisilmäisyydestä jos mistä on hyvä ottaa oppia. Ymmärrän että juottolat on pidettävä suljettuina, mutta en sitä, miksi aivan tavalliset kahvilat eivät saa olla auki päivisin. En tiedä yhtään kahvilaa ainakaan täällä Länsi-Uudellamaalla, josta tauti olisi lähtenyt. Kaikki on niissä tähänkin saakka jo hoitunut säntillisesti: käsidesi, maskit, välimatkat. Eikä kahviloissa juopotella. Piittamattomuuden laukaisijana toimii useimmiten alkoholi, tuo tuttu viinanpiru, siinä suurin syy niihin kontakteihin joiden kautta tauti todella helposti leviää. Jos alkoholin anniskelun kieltäisi myös ravintoloissa, silloin niitäkin voisi pitää päivisin auki ja ihmiset voisivat käydä syömässä kuten tähänkin asti – etäisyydet säilyttäen.

Mutta tuollaisen pohtiminen mahtaa olla liian vaikeaa ainakin päättäjillemme. Anti olla siis. Get over it, kuten pääministerimme niin laittamattomasti ja kauniisti on lausahtanut. I shall I shall...

Eilen vietettiin Minna Canthin päivää, tasa-arvon päivää. Kanttilan emäntä oli pakon edessä todella puuhakas ja tehokas nainen; parhaimmillaan myös erinomainen kirjailija. Hän sai paljon aikaan ja teki työtä naisten elämän ja aseman parantamiseksi. Esimerkki opettaa, käytäntö opettaa.

Toivottavasti Kuopion Kanttilaa ei pureta, vaan siitä tehdään todellinen Canthin ja tasa-arvon museo; onhan tasa-arvo arvoista tärkeimpiä. Se kuului jo Ranskan vallankumouksen perusarvoihin: Liberté, Egalité, Fraternité! Vapaus, tasa-arvo, veljeys. Normaalissa suomennoksessa tasa-arvo on tosin siirretty vasta kolmanneksi, toivon mukaan sentään vain rytmiikan ja alkusoinnun tähden. 

Näiden arvojen lisukkeena oli vielä lausahdus ou la mort – tai kuolema. Heinäkuun 14. 1789 Bastiljin linnoitus vallattiin, polititiset vangit vapautettiin ja vallankumous alkoi.

Kuolemiakin seurasi, mutta kuolema ei enää nykyään kuulu arvoihin sinänsä. ”Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut…” Ateenalaisten laulu, jonka Viktor Rydberg kirjoitti ja Yrjö Veijola suomensi. Uhrautuminen maansa hyväksi on ennen ollut sodissa kunniaksi. Näin vielä maailmansodissa, toisessakin. Vaan entä nyt? Siinäkin tuntuu tapahtuneen muutos. Pelkän oman maan kunnian puolesta ei miekkaan juuri tartuta. Kyllä syyt ovat poliittisia ja taloudellisia eivätkä ne ehkä enää kohtaa kuolemaa pakon edessä uhmaavien sotilaitten omia tunteita.

Tasa-arvosta pidän, olen aina pitänyt. Sukupuoli ei tietenkään voi mitenkään olla etevyyden ja kykyjen mitta. Eikä se sitä olekaan. Mies ei ole kyvykkäämpi naista, muttei nainenkaan miestä  – kummallakin on tosin ollut omat osaamisen erityisalueensa, joita toinen sukupuoli nykyään hitaasti valloittaa. Ja välissä ovat vielä muunsukupuoliset.

Onneksi Suomi on tässäkin asiassa lähes mahdollinen maa, tuo maailman jo neljättä vuotta onnellisin. Millähän mittarilta ja keneltä on kysytty?   Mutta tärkeintä lienee että päähämme on taas taputettu niin kuin kiltille lapselle ainakin. Maksamme Euroopan unionille 6,6  miljardia saadaksemme siitä saman tien takaisin 2,9; jos saamme. Jee! Sitä on juhlittu voittona. On todellinen onni syntyä maahan, joka on myös taloudellisesti näin viisas.

Mitä rahaan ja naisen asemaan tulee, naisen euro voi yhä olla 80 senttiä. Mutta ei enää kauan. Marxin lausahdus: ”Kultakin kykyjensä ja kullekin ansionsa mukaan”, on osuva, kunhan sen erottaa niistä epäonnistuneista sovelluksista joita kommunistissa maissa on hänen ajatustensa pohjalta aikanaan tehty – ja joita nykyisessä maailmassa tehdään yhä (Kiina, Pohjois-Korea). Kummassakaan ei tavallisen ihmisen elämällä ole muuta arvoa kuin käyttöarvo.

Meillä kotona on käytössä todellinen tasa-arvo ja se alkoi jo silloin kun tutustuimme. A. on A. Näen hänen nimeään kaikkialla, metsässäkin se ilmestyy eteeni juurien muodstamana:

Tänään kevättasauksen päivänä sataa ohutta lunta, pakkasta on hieman ja tuuli kova. Mitään ulkoilupäivää tästä ei tule. Oi kevät. Älä unohda meitä, kaipaavia lapsiasi. Mutta sujuuhan tämä näinkin. Olemme A:n kanssa vierekkäin sängyllä ja kirjoitamme. Hän omaansa, minä omaani. Hyvä tässä on ihmisen lapsen olla. Tuli palaa isossa uunissa, sen tiilimuuri lämpenee hitaasti ja myös pitää lämpönsä. Näin alkaa päivä ja etenee tästä tavallaan vähä vähältä. Miten, sen tiedän taas sitten, kun ilta koittaa.

(20.3.2021)