Uusi vuosi on nyt. Onneksi niin!

Tervemenoa, vanha. Kaunis olit kyllä välillä.

Vuodesta 2020 on jo paljon ja hartaasti puhuttu. Se tuskin unohtuu keneltäkään joka on ollut mukana. Ja kuinka voisikaan: olimmehan täällä mekin.

Mitä menneestä vuodesta on oikein jäänyt mieleen? Monen asian kietoutuminen yhteen, monien muutosten aika. Isoja asioita, joiden mittasuhteet paljastuvat kunnolla usein vasta sitten, kun ne on jo eletty.

Olisiko syytä ihan numeroida jo kadonneen vuoden elämä ja sen kulku.

1. Ensin oli edessä alku toivon mukaan vielä pitkään kertomukseen. Helmikuussa 14. päivä menimme naimisiin A:n kanssa. Monta oli mutkaa ja vaikeuksia jopa papereiden kanssa, mutta senkin graniitin läpi päästiin ja Riisitunturilla, uuden maistraatin upouudessa vihkihuoneessa saatoimme sanoa toisillemme: – Tahdon. Niin vain kävi että kysyttäessä tahdon edelleen olla avioliitossa, vaikka jo 10 kuukautta ja kohta 11 on tapahtuneesta kulunut.

2. Hääkuvakin otettiin, Antti Tuuri sen pyydettäessä näpsäisi. Tuntuu jotenkin nostalgiselta ja hauskalta ja aika omituiseltakin katsoa tuota kuvaa. Kylläpä aikaa on kulunut. Me olemme siinä: me, emmekä oikein sittenkään. Ja silti juuri ja vain me kaksi katsomme kuin hieman ihmeissämme kameraan. Tapahtuiko tämä viimein, todella.

3. Heti avioliiton jälkeen alkoikin korona. Se on absoluuttisesti vuoden käytetyin sana. Covid 19 -virus tuli Suomeen hiipien. Näin jälkeenpäin tuntuu että meillä kahdella tuo tauti on jo ollut, kun alkukevään oireita miettii, tai sitten kyseessä oli todella outo flunssa. Kaikki oli maaliskuun alussa vielä liian varhaista, testejä ei tehty, mitään emme osanneet epäillä. Yhtä kaikki siitä koettelemuksesta selvittiin. Ketään emme ainakaan tartuttaneet, joten epäily lienee turhaa. Nyt kaikki on paremmin, elämä vakaampaa, kunhan käsidesiä muistaa käyttää, maskia pitää ja etäisyydet säilyttää. Tuntuuko tutulta?

Onneksi kevät tuli valon myötä. Se helpottaa aina: vihreys, kukka.

Normaalielämäkin on osin ollut mahdollista, varsinkin täällä maalla. Metsien suojassa olemme selvinneet niin hyvin, että jopa matkoille olemme päässeet, tosin ´vain´ Eestiin. No, Pärnu ja Tarto tulivat tutuiksi aina vain paremmin ja noihin kaupunkeihin on hauska suunnistaa taas uudestaan, jos maailman pandemiatilanne sen suinkin sallii.

Kaksi häämatkaa oli jo varattu, toinen maksettukin, kumpikin jouduttiin perumaan. Ensin katosi Madeira, sitä seurasi Calabria. Varsinkin Calabrian menetystä suren. Pärnun hiekkaranta oli kyllä lohdutus. Mutta ehkä Calabria avautuu meille vielä joskus. Ja Sisilia. Kyllä häämatkalle kaiketi pitäisi päästä. Unelmia saa ihmisellä sentään olla.

4. Töitä olin tehnyt edellisvuodenkin aikana ja loput vuoden 2020 aikana. Niinpä kirjoja ilmestyi kokonaista neljä.

Herra Huu ja Unen valtakunta näki ensimmäiseksi päivänvalon. Sitä onneksi oli jo.

Sitten ilmestyi runokirjani Mitä rakkaus on? Jyskyn Palladiumista.

Vesa Tompurin Aviador julkaisi niiden jälkeen pienen proosakirjani eutanasiasta nimeltä Rakkaudella, Alma.

Ja lopulta last but not least: WSOY kustansi teoksen Pimeän yli josta löytyy lähes vuoden pituinen kirjeenvaihto Kirsi Pihan kanssa. Varsinkin viimeksimainittua opusta oli yllättävän hauska ja virkistävä tehdä. Ehkä siksi, että Kirsi kirjoitti hyvin: avoimesti, rennosti ja vilpittömästi. Sellaisiin kirjeisiin oli helppo vastata.

5. A:n vuosi oli todella monenlainen. Olen saanut sitä seurata läheltä. Vuoden lopussa valokuvaus näyttää tulleen hänelle yhä tärkeämmäksi. Paljon olen A:n tavasta kuvata pitänyt, mutta yhä jaksan yllättyä.

Ensin ihastuihin ötökkäkuviin, pyjamaluteisiin ja kumppaneihin. Hämähäkitkin näyttivät aivan erilaisilta silmineen kaikkineen.

Joka paikassa A. kulki kamera mukana ja tallensi minulle maailmaa, jota en nähnyt.

6. Sitten seurasi koirien ja minusta otettujen kuvien sarja.

7. Lopulta vuoroon tulivat asetelmat ynnä aivan viimeksi henkilötutkielmat. Varsinkin 90-vuotiaan Anja-siskostani otetut kuvat koskettavat minua. Anja on niissä kuin vanhassa maalauksessa ja silti yhä elävä. Kaunis kiitos myös häneltä.

8. A:n omakuva puhuu minulle myös monin ja ah, jo niin tutuin tavoin.

9. Koska olen suomalainen ja asun maalla, seuraan joka päivä säätilaa. Kuvaan maisemaa lähes päivittäin. Joka ainoa päivä on luonnossa kuin uusi. Vaikka sää kuinka olisi samaa tuhnua.

Miksi ilmanalat merkitsevät minulle niin paljon, siinäpä kysymys ja hyvä sellainen. Kyllä sen täytyy olla ugrin geeneissä tuhansien vuosien ajoilta.

Mitä kaikkea olemmekaan vuoden aikana saaneet nähdä: lauhan talven, kylmän kevään, kauniin kesän ja sumean ja samean loppusyksyn, vetisen talvenalun. Parisen viikkoa oli jopa värikästä ruskaa, mutta se katosi nopeasti ja sitten saimme sadetta kuin tuskaa. Auringon näkeminen viime syksynä onnistui vain sattumalta.

10. Nyt aivan uuden vuoden alussa, tammikuun toisena päivänä 2021 ilma on edelleen sumuinen. Tosin Forecan ennuste povasi eilen meille hurjaa talvea, joka alkaisi viikon päästä; liekö totta vai Ilta-Sanomien lööpin tuttu yritys myydä sen päivän lehteä. Mitä taivaalta ja Siperiasta sitten tulee, sen saamme nähdä, jos olemme elossa. Toivottavasti olemme. Pieni koti saattaisi kaivata asukkaitaan.

11. Uuden vuoden alkaessa on aina tapana toivoa jotain.

Sanomattakin on selvää, että yksi toive koskee virusta ja sen mahdollista kuolemaa. Sitä kuolemaa kaiketi saa ihan toivoa.

Toinen toive koskee maatamme ja sen taloutta: toivottavasti myös tästä suosta selvitään, pitkospuutkin alkavat muuten kohta lahota.  

Kolmas toive koskee A:ta ja itseäni, neljäs muita lähimmäisiä ja heidän terveyttään ja viides toive koko maailmaa. Näin suuri määrä ihmisiä yrittää pysyä elossa ja sovussa aina pienemmäksi käyvällä planeetalla.

12. Meistä piittaamatta Tellus jatkaa yksinpurjehdustaan ja kiitää huimaa vauhtia kosmoksen pimeällä merellä. Kunpa saisimme tänne ainoaamme edes hitusen malttia, holttia ja tolkkua, jotta yhteiskuntien rauha ja jonkinlainen järjestys säilyisi; jotta kehitystä vielä voisi tapahtua. Edessämme saattaa todella olla mitä vain: dystopiaprofetioista valoisaan tulevaisuuteen. Mieluummin näkisin jälkimmäisen.

(2.01.2021)