Ensimmäinen laulu kaikuu korviini suoraan lapsuudesta. Se on Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa. Hieno sävellys, ja sanatkin muistan. En etsinyt valtaa saati loistoa silloin, en etsi senkaltaista elämää nytkään. Mutta kultaa kaipaan, en tietenkään mammonaa, vaan rakasta ihmistä vierelleni. Ja vierellä A. on. Kaikki on siten hyvin.

Toinen laulu palaa mieleen Munkkiniemen oppikoulun kuorosta, johon jostain syystä lukiossa liityin. ´Tuo armon valkokyyhky´ on sen nimi, yli 400 vuotta vanha ja yhä ihana saksalainen sävelmä. Osaan laulaa sen vieläkin. Mutta ääneen en sitä enää laula. Toisen basson stemma alkaa olla mennyttä maailmaa.

Mitä uudempia lauluja, sen huonompia, tuntuu. Helinää, hulinaa, hälinää, hölinää. Ja sanat pelkkää höpinää. Ehkä Juice Leskisen Sika saa kuitenkin armon, sentään. Mutta samantekevää. On asioita joissa vanha voittaa usein uuden. Näin on varsinkin kaikessa taiteessa. Voihan mielipiteeseeni heijastua myös oma, tosin vasta hitaasti karttuva ikäni.

Tämän joulun veisatuin laulu on kuitenkin varmuudella Covid, kansanomaisemmin Korona. Tätä  upouutta kuorolaulua hymistään maskit kasvoilla, käsidesin haju nenässä ja etäisyyksien päässä toisista laulajista. Kaikilla laulajilla on silti yhteinen toive: tulisipa kevät, häipyisi pandemia. Ja häipyyhän se. Luin juuri että virus elää muuntuneenakin korkeintaan kymmenen vuotta.

Se on lyhyt aika maapallon miljardien vuosien historiassa. Ikävä kyllä luulen, että aina uusia on tulossa. Meitä ihmisiä on jo täällä liikaa, vaikka yksikään meistä ei tietenkään ole liikaa.

Luontokin laulaa. Sitä laulua kuuntelen päivittäin: tuulen huminaa, myrskyn raivoa, sateen rummutusta. Suhinaa ja ulinaa, mutta muuten metsä on hiljaa. Vaikka olen aloittanut lintujen talviruokinnan, nekään eivät juuri ääntele. Vain siipien hurina kuuluu. Kaunista laulua toki sekin.

Pimeys tulee jo neljältä ip. ja se häipyy vasta yhdeksältä aamulla. Pimeys ei juuri puhu, sen kanssa on helppo seurustella, se jättää rauhaan.

Lapsena pelkäsin pimeää, nyt pidän siitäkin, kun tiedän että myös kevät on taas vähitellen tuloillaan. Luulen että pimeys pelkää meitä enemmän kuin me sitä. Heti kun 21.12 on sivuutettu, alkaa helpottaa, kuten olen aina sanonut. Näin kävi nytkin. Joulu on valon juhla juuri siksi. Pisin päivä on jo takanamme. Huudan iloisesti eläköötä. Maailman tämänkaltainen pimentyminen on totta seuraavan kerran vasta vuoden päästä. Kuinka hyvältä pelkkä tämän sanominen tuntuu.

Mitä kaikkea olemmekaan jouluviikkojen myötä kokeneet. Paitsi sadetta, tuulta, pimeää ja myrskyä, myös hetken lunta. Se on todella ollut kuin unta.

Nytkin yöllä satoi lunta ja räntää ja heti lumi alkoi sulaa. Missä ovat lumet menneen vuoden, kyseli jo Villon lähes 600 vuotta sitten. Ja missä lumet tämän vuoden, kysyn puolestani minä. Laaksossa tulvavetenä, vastaan. Ja toki Lapissa.

Käväisimme vielä syksyn päätteeksi Mathildedalissa. Mainio lounas jälleen Matlidankartanossa.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa harhailevaa kuljeskelua. Innostuin kuvaamaan tälläkin kertaa vettä.

Sekä etenkin vanhan sähkölaitoksen seinää; siltä tuo vanhan pytingin seinä ainakin vaikuttaa. Tässä otoksista yksi.

Ursulassakin käväisin, istuin kirjoittamassa koneen kanssa hetken. Yhä pidän paljon kahviloissa kirjoittamisesta. Sitten kuvasin ikkunan läpi Suomenlinnaa. Mahtaako kevät kuljettaa meidät sinne, lautalla ja ilman maskeja? Mukava olisi.

A. on edelleen kuvannut kotona asetelmia, noita menneen ajan nature morteja. Miten paljon pidänkään niistä, todella.

Myös pelkät latva-artisokat ovat kertakaikkisen kauniita näin, syödä niitä ei ole pakko.

Jouluaaton aatto on nyt. Päivä kuluu, pilvet eivät repeile vaikka mitä niille puhuisi. Kävin kaupassa ja kuvasin paluumatkalla Äijäsmäkeä tien sivusta; vuoren todellinen korkeus ei koskaan tule kuvassa tajuttavaksi. Mutta ei auta. Muisto mikä muisto. Ensi vuonna kiipeämme taas sen laelle, keväällä. Kevät, mikä ihmeellinen ja hyvä sana. Pakko on uskoa sen tulo taas todeksi.

Tämä lienee vuoden toiseksi viimeinen blogini. Kiitos kaikille, jotka näitä ovat lukeneet. Ehkä uuden vuoden tullessa vielä kirjoitan tähän menneen vuoden summauksen ja mahdolliset toiveet. Nyt sanon vain: ollaan ihmisiä toisillemme ja pysytään hengissä. Kaikki muu hoituu sen myötä kyllä, näin uskon.

P.S.

Ja jottei totuus ja Leino unohtuisi, haluan laittaa tähän loppuun alkua hänen jouluisesta runostaan Mökit nukkuu lumiset. Sen Heino Kaski sävelsi. Myös tästä laulusta olen paljon pitänyt ja edelleen pidän. Maisema on hyvä ja uninen; kuin satua se on ja satua alkavat tämänkaltaiset talvet jo olla täällä eteläisessä Suomessa. Mutta totta silloin ennen:

”Mökit nukkuu lumiset,

nukkuu hankitanteret,

Tuikkii taivaan tähtivyö –

pyhä nyt on jouluyö.

Katso: valo välkähtää,

hanget kaikki kimmeltää,

yli vuoren, metsien

käy kuin välke siipien.”

(23.12.2020)