Elias Lönnrot ja kaksi taloa


1.

Kun Elias Lönnrot syntyi huhtikuussa 1802, hänen elämänsä alku oli vähintäänkin hankala. Paikkarin torppa ei antanut suotuisia lähtökohtia, vaan oli nimensä kaltainen. Ahdasta torppaa hallitsi räätäli (paikkari), joka teki töiden lomassa vaimolleen lapsen toisensa jälkeen. Ehkäisyä ei sen ajan Suomessa tunnettu. Elias oli neljäs isossa katraassa.

   Lisää oli tuplasti luvassa. Minne vanhemmat kaikkine lapsineen tuvassa lopulta mahtuivat, sitä on siellä nyt vierailevan mahdoton tajuta. Torppaa on kaiken lisäksi laajennettu myöhemmin. Kävin kuvaamassa sen itsenäisyyspäivänä 6.12. 2018. Kuvaan olen vetänyt viivan siihen, mistä kohdasta rakennusta on vasemmalle puolelle lisätty.

Ovikin on Lönrotin lapsuudessa ollut siten aivan toisessa paikassa. Kukaan ei ole voinut nukkua yksin ja myös uuninpanko on ollut käytössä.

     Kun olin taas kerran katsomassa torppaa, joka ei sijaitse kovinkaan kaukana Sitarlan kodista, oppaana silloin toimiva nuori opiskelijapoika sanoi jotenkin näin: ”Kannattaa syntyä juopon räätälin neljäntenä lapsena; myös Aleksis Kivellä oli täsmälleen sama tausta.”

   Hyvä lause jäi totta kai mieleen. Kummastakin pojasta varttui hankalan alun jälkeen suurmies vailla vertaa, vaikka kumpikin kärsi puutetta, kun lähti maailmalle oppia saamaan. He luottivat itseensä ja tahtoivat luoda sellaista, jota kukaan ennen heitä ei ollut tehnyt. Molemmat myös onnistuivat siinä. Koska räätäleitä ei enää entisessä mielessä ole, viinaa ei heidän toimestaan kulu eikä lapsiakaan synny samaan tahtiin – jos Suomessa kohta enää lainkaan – huvittelen ajatuksella, että siitä löytyy syy siihen, miksi todellisten suurmiestemme määrä on jyrkässä laskussa.

   Yksi dramaattinen ero näiden kahden välillä kuitenkin oli. Kun Kivi kuoli nuorena, sairaana ja syvästi onnettomana uskoen siihen, ettei hänen elämäntyöstään piittaisi enää kukaan (ja siltä myös näytti pari ensimmäistä vuosikymmentä), Lönnrot sai pitkän elämänsä aikana sekä lääkärinä että kansanrunojen kerääjänä, Kalevalan luojana ja Helsingin yliopiston suomenkielen professorina kokea mainetta ja kunniaa niin runsain mitoin, että alkoi selvästikin kyllästyä ja vieroksua sitä.

    Kun Lönnrot lopulta taas palasi kotiseudulleen Kajaanin ja Helsingin jälkeen, hän yritti ensin pitää majaa Nikun talossa, mutta Sammatin kirkonkylään johti liian hyvä tie. Siksi vieraiden ja uteliaiden oli helppo löytää hänet.

   Siinä syy miksi Lammin talo kohosi synkkään korpeen. Vasta siellä puitten suojassa Lönnrot sai kokea rauhaa, jota vanhemmiten selvästi kaipasi. Saarnia hän sinne itsekin istutti.  ”Metsä poikiansa suojelee”, kuten Kivi Seitsemässä veljeksessä kirjoitti.

    Myös Lammin talo on vuosien myötä tullut minulle tutuksi. Kuvasin sen samana itsenäisyyspäivänä kuin Paikkarin torpan.

Selvyyden vuoksi on sanottava, etteivät kuvien mittasuhteet ole vertailukelpoisia; täyttäähän kumpikin rakennus koko kuvapinnan. Mutta Paikkarin torppa mahtuisi Lammin talon vasemmassa päädyssä sijaitsevaan saliin sen suuremmitta vaikeuksitta. Viimeistään tästä voinee käsittää talojen erilaiset mittasuhteet ja niiden myötä Lönnrotin elämän kulun.

    Aleksis Kivellä nämäkin asiat kulkivat täsmälleen toiseen suuntaan. Nurmijärven synnyintalo on edelleen kohtuullisen iso, lähes komea; Albert-veljen Tuusulassa sijaitseva kuolinmökki taas Paikkarin torppaakin pienempi. Kaiken lisäksi Kivi vietti viimeiset päivänsä väliin kylmällä ullakolla, jonne veli hänet surutta telkesi.

2.

Tiedän jo hieman siitä millainen ihminen Aleksis Kivi oli, mutta etunimikaimani Elias Lönnrot (toinen nimeni on Eljas) on jäänyt vieraammaksi. Toki oppikoulussa luimme alaluokilla Kalevalaa samoin kuin Kiven veljesten elämää. Nykyään näihin kirjallisuutemme todellisiin perusteoksiin ja kulmakiviin tutustutaan ohimennen korkeintaan lukioissa, jos sielläkään. Sehän on sama kuin jos Venäjän kouluissa ei enää luettaisi lainkaan Pushkinia.

    Kumpikaan teos ei lapsena ja nuorena vielä houkutellut minua sen enempää, mutta se ei aina voi olla opetuksen ja oppimisen tarkoitus. Mikä mieleen kerran painetaan ja jää, voi sieltä myös uutena ja virkeänä versona itse nousta. Näin kävi onneksi minulle. Sekä Kalevala että Seitsemän veljestä ovat edelleen niitä, joihin aina palaan, joita siteeraan ja joita todella arvostan. Niihin perustuu romaanitaiteemme ja myös runoutemme, vaikka muinaisrunoutemme olikin alku- eikä loppusointuista.

  Lönnrotin lähetti onnekkaasti opin tielle vanhempi veli, joka tajusi tässä piilevän lahjakkuuden ja intohimon oppia. Rutiköyhä Elias kiersi Suomea tiedon perässä, opiskeli niin Tammisaaressa, Turussa kuin sitten ensin apteekkarin apulaisena Hämeenlinnassa. Lopulta hän luki lääkäriksi Turussa ja Turun palon jälkeen Helsingissä. Pitkät matkat hän taittoi pääasiassa jalkaisin; Lönnrot oli nopea kävelijä ja tottunut yöpymään aivan missä vain. Tässäkin häntä voi verrata Lomonosoviin, joka vaelsi jalan pohjoisesta Moskovaan oppia saamaan. Lönnrot taas kulki etelästä pohjoiseen ja sieltä vielä itään. Tärkeintä ei näköjään koskaan ole suunta vaan lopputulos.

   Jos Lönnrot on eräänlainen Lomonosovimme, olkoon Kivi sitten Suomen Pushkin, vaikka runoilijan suurin saavutus oli ensimmäinen suomalainen romaani: jo mainittu Seitsemän Veljestä (1870). Täyttä runoa teos kuitenkin on. Laulurunoudessa Pushkinin viitan vetäisee myöhemmin ylleen myös Eino Leino. Ja kun tällaiseen vertailuun ryhdytään niin oma Gogolimme on Maiju Lassila. – Tshehovia Suomesta ei kuitenkaan valitettavasti löydy.

   Niukan leipänsä Lönnrot sai laulavana teininä, vaatteiden korjaajana, ja aika usein ihmisten hyväntahtoisuuden avulla. Lahjakkuus tunnistettiin. Sitkeydellä hänestä lopulta tuli valmis lääkäri, vaikka ruotsin kielellä kirjoitettu väitöskirja käsittää vaatimattomat kuusitoista sivua: Om finnarnes magiska medicin – Suomalaisten maagisista parannustaidoista, voisi tittelin myös tulkita.

   Kaiken ikänsä Lönnrot oli lääkäriammatistaan huolimatta erityisen kiinnostunut runoudesta, varsinkin Suomen kansan vanhoista runoista. Ei ole turhaan sanottu, että Lönnrot jäniksen nopeudella juoksi kiinni unohduksiin jo painelevan runoperinteemme. Kyllä hän sen lisäksi myös souti ja hiihti runojen perässä ja joskus harvoin kulki hevoskyydilläkin, kun sellainen osui kohdalle. Lönnrot kirjoitti ensimmäisestä matkastaan vuonna 1828 teoksen Vaeltaja, joka on yksi aniharvoista edes jollain lailla myös hänen persoonallisuuttaan valottavista teksteistä. Itseensä hän ei siinäkään sen suuremmin keskity.

   Muita ja laajempia keruumatkoja oli tulossa, lopulta kaikkiaan yksitoista, viimeinen niistä suuntautui Viroon. Kaikilla matkoilla Lönnrotia auttoi se, että hallussa oli nuottien tuntemus ja varsinkin se, että hän osasi pikakirjoitusta. Kaukaiseen Kajaaniin hän halusi lääkäriksi siksi, että runojen alkulähteille oli sieltä helpompi matkata. Karjala ja varsinkin Vienan Karjala olivat säilyttäneet runonlauluperinnettä, joka muualta Suomesta oli jo kadonnut. Lönnrotilla oli selvästi myös kyky tulla toimeen kansan kanssa, saada ihmiset laulamaan itselleen. Musiikin kieli on maailmassa yhteinen; hänhän osasi soittaa. Arhippa Perttunen, Ontrei Mallinen ja Vaassila Kieleväinen olivat parhaiden taitajien joukossa, mutta aivan kaikenlaisia laulajia Lönnrot etsi ja löysi.

    Pelkät kerätyt muinaisrunotkin olisivat jo olleet hieno saavutus ja riittäneet yhdelle ihmiselle, mutta Lönnrot intoutui tekemään niistä oman sommitelmansa. Niiden pohjalta hän loi Kalevalan jossa kaksi myyttistä kansaa Kalevala ja Pohjola kiistelevät keskenään. Saadakseen juoneen terää, Lönnrot lisäsi kansan laulamiin muinaisrunoihin omia säkeitään, jotta runoista syntyisi kunnon kertomus. On tehty kansanruno-Kalevala jossa näitä osuuksia ei ole, mutta se ei houkuta lukemaan toisin kuin Lönnrotin luoma eepos. Suuressa taiteessa on aina kysymys hahmosta, joka kantaa tarinan ja saa sen elämään.

   Pääosaa Kalevalassa pitää hallussaan Väinämöinen, joka myöhemmin uusien keruumatkojen tuloksena sai vielä vierelleen traagisen kuvauksen Kullervosta (Vanha Kalevala, 1835-36, Uusi Kalevala 1849).

    Vaka vanha laulaja ei Kullervon tulosta omaan maailmaansa piitannut. Hän tiesi kuka oli; Leinon sanoin ”mahtaja heimonsa hengen”. Häntä ylempänä oli vain ”Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!” Voisi kuvitella, että Lönnrot runoelmaa laatiessaan tavallaan samastui Väinämöiseen, ja antoi myös siksi laulun kaikua, sanojen viedä.

    Mitään nuorta Ainoa, jota vanha bardi eepoksessa mielii rinnalleen ei Lönnrotin elämässä kuitenkaan tainnut olla; alistuvainen vaimo ja lapsia vain. Ainoa poika Elias tosin kuoli jo kaksivuotiaana, loput olivat tyttäriä, mutta heistäkin vain yksi ainoa jäi elämään Lönnrotin jälkeen. Ida Karolina muutti Istanbuliin ja sitten Italiaan jossa lopulta haudattiin Siennaan 1915. Muut tyttäret menehtyivät kulkutauteihin täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Lääkäri-isä ei aikakauden medisiinallaan kyennyt heitä parantamaan. Sen on täytynyt koskea häneen syvästi.

3.

Mihin lääketiede 1800-luvun puolivälissä sitten uskoi? Yhäti kuppaamiseen, suoneniskentään ja iilimatoihinkin, joita Gogol parka viime hetkinään inhosi: ”Tuokaa tikapuut!” Ja Jumala armahti hänet ja toi. Lönnrot ei voinut tietää viruksista ja bakteereista enempää kuin muutkaan kollegansa, mutta hän ymmärsi että siisteys ja puhtaus oli yksi avainsanoista hengissäpysymisen tiellä, viinan ja huonon elämän karttaminen toinen. Tauteja oli helpompi ehkäistä ennakolta kuin sitten kun ne ahneesti olivat iskeytyneet saaliseensa. Myös eheä psyyke saattoi parantaa. Lumelääkkeilläkin oli ja on oma voimansa, minkä Lönnrot samoin tajusi. 

   Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on painattanut kortin jossa on Lönnrotin kuva ja sen vierellä hänen tekstiään. Se on myös keskeinen osa hänen lääketieteellistä oppiaan: ”Lepo, toivo, tyytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä toisinaan parantavat sairaanki. Vaan vahingollinen on ylellinen ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski.”

  Hyvin sanottu. Ylellisellä ilolla ja riemulla Lönnrot tarkoittanee lähinnä ratto- ja raittielämää. Eikä oikeastaan edes riemua vaan remua. Siihen sortuu kunnon ihmisiä yhä kummankin puolen rajaamme kaikesta valistuksesta huolimatta.

    Lönnrot itse valitsi kaivoveden viinan sijasta ja oli mukana perustamassa Pohjolan ensimmäistä raittiusyhdistystä. Toisin kuin myöhempi kollega Ilmari Kianto, tuo Moskovan maisteri joka 1925 kirjoitti teoksen K.H.P.V. eli Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta, Lönnrot kannatti täysraittutta. Ei ihme että hän eli aikakauteen nähden todella pitkän elämän ja kuoli vasta vuonna 1884. ”Parantaja, paranna itsesi”, kuten Bibliassa sanotaan. Siinä Lönnrot harvinaista kyllä onnistui – toisin kuin omien lastensa kanssa.

4.

  Jos Lönnrot on ihmisenä tähän saakka jäänyt minulle vieraammaksi kuin moni muu suomalainen klassikko, on hänen Kalevalansa tehnyt todella suuren vaikutuksen. Sen innoittamana kirjoitin jopa teoksen Moinen mies (1989). En tyytynyt pelkästään toistamaan Väinämöisen elämää, vaan otin siitä itselleni sopivia palasia ja keskityin muunmuassa Ainoon.

Myös Sampo kiinnosti; ihmiskunnan ikuisten toimeentulopulmien ratkaisu, jos sen vain keksisi uudestaan. Tein kirjan kokonaan Kalevalan vanhalla runomitalla, mutta niin että teksti näyttää päällisin puolin normaalilta proosalta. Moinen mies ei kuitenkaan ollut mikään menestys, päinvastoin. Siitä taisi ilmestyä vain pari pientä ja lähinnä hämmästelevää arvostelua eikä sitä kukaan halunnut. Itselleni se oli silloin kuitenkin tärkeä; osa yhtä elämäni vaikeaa hetkeä, josta kirjoittamalla selvisin, jälleen kerran.

   Outoa kyllä, kun Moisen miehen nyt etsin esiin ja sitä katselen, jotain huvittavaakin siinä on. Jopa pari lähes kelvollista lausetta: ”Tukala on tuletta olla, suuri vaiva valkeatta; ikävä on ihmislasten, ikävä itse Ukonkin.”

   Kirjan loppupäätelmästä on myös tullut yhä todempaa: aitoja bardeja, varsinaisia Väinämöisiä eli koko kansan suuria laulajia, ilmestyy bisneshenkiseen kirjallisuutemme yhä harvemmin. Kalevalassa Väinämöinen pysyy vielä tallella ja palaa, jos niin vielä halutaan: ”Annapas ajan, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitaan, katsotaan kaivataan, uuden Sammon saattajaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden päivän päästäjäksi.” Lönnrotia ja Kalevalaa mukaillen myös minä lähetin Moisen miehen lopussa Väinämöisen ”yläisiin maaemihin”, ylös avaruuden aalloille, mutta kirjan lopussa totesin Lönnrotia pessimistisemmin, miltä Väinämöisestä tuntui, kun hän sai odottaa uutta kutsua tähtien maailmassa: ”Kunnes viimein pursineni sinne itsekin juutuin, puutuin paikalle minäkin, jäin sen purteni mukana. Lähden kun sekin taas lähtee, palaan jos joku muistaa, jos oikein todella haluaa; jos ei, palaavat laulut sentään. Ei palaa entinen elämä.”

5.

Ylivoimaisesti suurin osa kaikesta kirjoitetusta katoaa, vain hyvin pieni osa säilyy. Kalevalan ja Väinämöisen lisäksi tallella on yhä myös Lönnrot itse. Hänen elämänsä alku ja loppu, symboliset kaksi taloa löytyvät Sammatista, joka nykyään on osa Lohjaa. Talot sijaitsevat vain viitisen kilometrin päässä toisistaan, joskin jokin kulkuneuvo tarvitaan, ellei halua harrastaa Lönnrotin tapaa liikkua. Lammin taloon johtava tie on yhä kapea ja kiemurteleva; pitkän tuntuinen jopa autolla ajaa. Synnyin- ja kuolintaloihin voi tutustua enää vain kesäisin, jolloin ne ovat yleisölle auki. Mutta vaiva kannattaa nähdä. Läheisessä vanhaan hirsirakenteiseen kouluun perustetussa Sammatin Kievarissa voi sitten pistäytyä ja syödä vaikkapa noutopöydän aitosuomalaisen lounaan. Näin lähelle tätä kansaa ja sen perintöä tuskin missään muualla Suomessa enää pääseekään.

   Lönnrot oli yleisnero vailla vertaa. Se ei nykymaailmassa ole enää mahdollista, koska jokainen spesiaalialue vaatii osaajiltaan yhä enemmän vain sitä itseään koskevaa tietoa. Tämän takia kokonaiskuva pirstoutuu, mikä on sääli: vasta laaja yleistieto voi antaa ihmiselle suuremman ymmärryksen siitä missä maailmassa me oikein elämme.

     Lönnrotille se tuolloin vielä onnistui. Mutta olihan hänen toimeliaisuutensa myös todella rajaton. Kahden talon kautta niissä käymällä ja niiden sisältöä ja tarkoitusta ihmettelemällä ja miettimällä olen viimein jotenkin voinut ymmärtää, mikä tiedon halu vei häntä eteenpäin ja sai miehen tekemään työtä joka päivä aamu kello viidestä illan hämärään.

   Lönnrot ihmisenä on silti minulle jonkin asteen arvoitus. Hieman kasvottomaksi hän yhä jää, mutta ainakin hän oli lahjakas, älykäs ja jopa viisas; ja sitten myös sitkeä, nopea ja iän myötä ehkä jopa kärttyisä. Myös talot antavat vastauksia. Selvä halu näyttää menestystä on Lönnrotilla ollut mitä Lammin suureellisen taloon tulee. Mutta hän on ilmeisesti tahtonut näyttää sen itselleen, kun kyseessä on kuitenkin ollut vetäytyminen ihmisten ilmoilta. Minä köyhä poika menestyin sittenkin! Niin iso rakennus ei olisi ollut hänelle tarpeen; eihän perheeseen kuulunut enää montaakaan ihmistä Lönnrotin lisäksi. Palveluskuntakin toimi ja asui pihan toisella puolella.

    Isojen huoneitten on täytynyt väliin todella kumista tyhjyyttään. Paikan rauha on toisaalta edelleen rikkumaton. Elämänsä onnettomuudet perheen suhteen Lönnrot kompensoi Lammin talossa jatkuvalla uurastamisella. Se täytti huoneet ja piti miestä pystyssä loppuun saakka.

    Töitä Lönnrot teki tusinan tutkijan edestä. Paitsi muinaisrunoutta ja lääketiedettä hän kunnostautui sillä että keräsi ja julkaisi Suomalais-Ruotsalaisen sanakirjan, johon sisältyy yli kaksisataatuhatta sanaa. Sekin olisi riittänyt yhden ihmisen saavutukseksi. Hän oli ensimmäinen joka kirjoitti inarinsaamea; hän rakensi itse kanteleen, laati omia runoja (tosin ei kovinkaan ihmeellisiä) ja loi virsiä joista muutama vieläkin on otettu uusimpaan virsikirjaan.

    Käsittämätön suurtyö on myös Lönnrotin harrastelijana tekemä Flora Fennica (1860), jonka pohjana kyllä oli ruotsalainen kasvisto, mutta Lönnrotin versiosta sukeutui tietenkin aivan omanlaisensa. Suomen kieltämme hän kaiken aikaa kehitti ja torjui artikkelissaan ”muukalaisuutta Suomessa”, ei siis ihmisiä vaan sanoja, joita muista kielistä sointuvaan suomeemme kuljetettiin, aivan kuten taas nykyään englantia. Artikkelinsa hän lopettaa hauskasti näin: ”Vaan miksi pitkittäisin tätä kirjoitustani; joka puolesta sanasta ei ymmärrä, ei koko sanastakaan viisaammaksi tule.”

   Oman arvonsa Lönnrot kyllä selvästi tunsi.

   Monia suomen kielen sanoja hän myös keksi ja kehitti aivan itse ja jatkoi niiden kautta Mikael Agricolan työtä. Näitä sanoja ovat muunmuassa kirjallisuus, itsenäinen, muste, tasavalta, äänioikeus ja sivistys. Hyviä sanoja kaikki. Olkoon viimeinen niistä se perussana, josta Lönnrotin voisi aina muistaa. Hän jos kuka oli todella sivistynyt ihminen. Töittensä avulla ja kautta hän eli ja kehittyi ja samat työt veivät Lönnrotin lopulta läpi harmaan kiven, toista suurmiestä eli Aleksis Kiveä jälleen mukaillakseni.

(22.11.2020)