Aina välillä pitää päästä tuulettumaan. Ruumiinkin on hyvä liikkua, mutta vielä parempi jos aivot ja halu seuraavat sen mukana.

Kun Antti Tuuri sattui kysymään meilissä, olenko käynyt Mathildedalissa Teijon seudulla, piti sinne mennä katsomaan mihin hän oikein halusi nähdä. A. oli siellä käynytkin ja kun tutkin karttaa, näin, ettei matka täältä kotoa sinne ollut mahdoton.

Ensin ajoimme isoja teitä, sitten pienempiä ja kiemuraisia. Taas näin suon silmäkulmasta yhdessä vilauksessa. Suo on minun sielunmaisemani yhä vain. Jos voitan veikkauksessa, ostan suoalueen jossa lampi. Ja sitten joskus aina menen sinne, istun ja katson ja kuuntelen. Ja hengitän suopursujen tuoksua.

Kun rattia aikansa väänsi, saavuimme lopulta perille. Vanha lauseeni kuuluukin: Aina on perillä jossain.

Paikallisessa ravintolassa, pubin tapaisessa oli hiihtolomaviikon väkeä, nuorehkoa, koronalingon kaltaista. Ei. Onneksi löytyi toinen paikka, Matildan Kartano nimeltään ja siellä oli kaikki kuten kuuluu. Mainiota omenahyvettä, kahvia ja mukaan saatiin tulikuuma focaccia. Hyvääkin on joskus lupa nauttia.

Tässäkö koko paikka? Alpakoita oli vieressä laitumella; Perun lahja maailmalle, olihan se inkojen pyhä eläin. Niitä uhrattiin jumalille, muttei suinkaan kaikkein arvokkaimpia, mitä karvoihin tuli. Siksi, että karvoista kudottiin ja yhä kudotaan asusteita, jotka ovat sekä hyviä iholle, että pitävät ihmisen lämpimänä korkeillakin seuduilla. Machu Picchun huiput.

Näkisipä senkin paikan joskus. Hyvä kun nyt unelmoimme edes Eestinmatkan mahdollisuudesta taas joskus tulevaisuudessa.

Rannassa oli veneitä, meri ja ravintola. Sitä suljettiin juuri.

Viereisessä ravintolassa oli myös pari liikettä, joissa riitti tavaraa kaltaisillemme turisteille. Minun käteeni jäi kevyt puunkantokori. Puita täytyy kantaa liiteristä taas, koska isoa uunia on syytä alkaa lämmittää. Uunin lämpö on aina lempeämpää kuin pattereiden levittämä. Miksi, sitä en tiedä. Niin vain on. Ehkä syynä on myös palavan puun tuoksu joka uunia sytytettäessä aina leviää saliin.

Kysyin alpakoista ja kuulin että myyjän vieressä oli nainen, joka tiesi niistä kaiken. Ah, alpakkaihminen. Ja sellainen Sini Honkala todella oli.

Hän esitteli meille kehräämöä ja puotia ja katselimme kauniita tuotteita, joiden yksi kutojistakin sattui juuri olemaan puodissa. Alpakkavaatteiden hyvä puoli on minulle villa-allergiselle siinä, etten saa niistä allergiaa; kuten en mohairistakaan. Kallis maku, ihon pakosta. Ja alpakasta kehrätty ja kudottu onneksi kestää.

Joulukuussa päätimme vielä käväistä paikalla. Saa kuitenkin nähdä millainen ja missä kunnossa maamme silloin on. Kuilun partaalla kun jo nyt seistään, kuten tänään lauantaina 17.10. kirjoitti myös taloustoimittaja Jan Hurri. Hänen analyyseihinsä, aika synkkiin, olen tottunut aina luottamaan. Eivätkä omat ennusteeni ole olleet sen valoisampia.

Ennen lähtöä kuvasin vielä pienen videon vesirattaasta. Mikä on sen rauhoittavampaa kuin virtaavan veden solina.

Pari senjälkeistä päivää meni ihan vain oleillessa. Aamut valkenivat aina vain myöhemmin, pimeys yllätti iltaisin. Mutta vaikka luonto muuttui ja muuttuu yhä rajustikin talven tullen, hienoja ovat maisemat silti.

Tämä maa on niin kaunis, kirjoitti Eeva-Liisa Manner aikanaan kokoelmassa Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964). Kiitos, Eeva-Liisa, kuten sitten minä puolestani kirjoitin kahta vuotta myöhemmin esikoisrunojen kokoelmaani Sinisen taivaan, harmaan jään.

Pieni irrottelumatka tehtiin vielä Billnäsiin, joka syyttä on jäänyt Fiskarsin varjoon. Todella vaikuttavia punaisia vanhoja asumuksia tien kummankin puolen. Myös ikääntyneitä ruukinrakennuksia, tehdashalleja ja vastaavia löytyi katsottavaksi ja ihaltavaksi. Kaikkea löytyy, kun vain on halua katsoa, tapaan sanoa. Myös pelkkiä kiviseiniä.

Kesällä Billnäsissä on elämää, mutta talven tulo näkyy jo sulkeneen paikat. Kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista, Rakennusapteekkia lukuunottamatta. Ostimme sieltä pienen kyltin jonka hinta huimasi päätä. Joskus on vain tehtävä niin. Ihminen on ihminen, hyvässä ja pahassa.

Eilen illalla leivoimme sitten piparkakkuja; toisin sanoen A. leipoi ja minä katsoin. Mutta sain kuitenkin tehdä jäännöstaikinasta oman piskuisen cookien. Halusin olla kokeellinen, joten laitoin siihen lisäksi hasselpähkinän muruja, karpaloita (tosin Kanadasta saakka myyntiin rahdattuja) sekä merisuolan rakeita. A. pidätteli nauruaan katsellessaan kun touhusin, mutta säilytin vakaan mieleni ja ylpeyteni ja nostin pääni pystyyn. Kokeellisella kokilla on paljon vastuksia matkalla maineeseen. Minusta puhumattakaan.

Ja niin tuli taas uusi aamu. Yöllä oli ollut ensimmäisen kerran pakkasta ja kaikkialla oli huurua ja kuuraa. A. lähti ulos kameran kanssa ja palasi. Ja kuva oli sellainen, että tahdoin sen tähän.

Katsoimme kuistilta, miten aamu hitaasti alkoi valjeta. Kuvasin taas itsekin ja kuvasin myös videoita, joissa laakson koko komeus tuli valokuvaa paremmin näkyviin.

Voi tätä aikaa, voi tätä maata ja voi silti tätä luonnon kauneutta. Miten kirjoittikaan Samuli Kustaa Berg: ”Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks´/, kauniimpi kalliimpi on mulla mun syntymä maa.”

Ei sitä edelleenkään voi tuon paremmin sanoa.

(17.10.2020)