Jos elämä on kulkua nousevaa vuoripolkua pitkin ja jokainen vuosi tai uusi kokemus yksi askelma lisää, sellaisista täytyy päiväkin, viikosta tai kahdesta puhumattakaan. Askelmiin ja niiden merkitykseen aloin uskoa, kun kauan sitten löysin Venetsiasta vanhan afrikkalaisen puunoksan, jota oli käytetty rituaaleissa. Ne askelmat nousivat kohti taivasta ja oksa haarautui lopuksi kahteen eri suuntaan. Mikä haarojen tarkoitus on, sitä voi jokainen miettiä. Voiko suuntaansa tai kohtaloaan muuttaa tai valita?

Tässä muutamia askelmia menneeltä viikolta.

1. Luonto

Viime lauantaina eli 29.8. oli Suomen luonnon päivä. Harva liputti. Minä olisin kyllä ehkä tehnyt sen, mutta lipputanko kaatui aikanaan myrskyssä – se oli puinen ja tyvestä laho. Metallisen jalustan valtasi nykyajan lippu: satelliittiantenni. Sekin muuttui äskettäin mykäksi sähkökatkon yllättämänä, mutta kaipa saan sen taas joskus toimimaan jonkun ammattimiehen avulla.

Annetaan sen sijaan maiseman liputtaa. Yhä on luontomme hengissä, sentään. Sekin potee kuitenkin kaikenlaisia tauteja ja kärsii yhtä aikaa ihmiskunnan kanssa, joka sitä runtelee. Joskus tuntuu, ettei kummallakaan enää ole toivoa, mutta kuten jo aikanaan olen lukenut, esimerkiksi torakat kuuluvat voittajiin. Niitä ei noin vain lannisteta. Ja luulen myös, että ruoho kasvaa silloinkin, kun tuuli käy ylitsemme eikä meitä enää ole.

2. Ihminen

Uskon yhä, että ainakin luonto pysyy, joskin muuttuen, mikä tapahtuu nykyisin vauhdilla. Pahinta on ehkä nähdä se, millä ahneudella metsiä täällä kotimaassakin kaadetaan. Kaikki vanhat kuusikot, parhaat sienimaastot, joissa herkkutatteja oli rivissä kuin kaupan hyllyllä, on nältä seuduilta nyt kaadettu.

Vielä pahempaa on se, ettei sellaisissa metsissä voi enää mielikseen edes kulkea, koska ne ovat pelkkää risukkoa ja ryteikköä. Kestänee noin 30 vuotta ennen kuin palataan entiseen eikä minua silloin ole. Mutta joku äkeä äijä tai kärtty rouva täällä kyllä ehkä vielä on, sillä kyllä myös ihminen on sittenkin sitkeä olento. Jo varhaisina aikoina hän kykeni oveluudellaan voittamaan itseään paljon suurempia petoja. Ihmisen onnistuu tuhoamaan juuri se, että hän itse tuhoaa luonnon ja sitten myös toinen ihminen (jos kohta väliin myös virus). Näitä tuhotöitä on riittänyt ja tulee riittämään.

3. Elämä ja kuolema

Vielä meillä on kuitenkin kauniita näkyjä ja täällä jopa oma pieni metsikkö, josta en kaada puun taintakaan. Puut saavat kaatua minne haluavat.

Lahopuut antavat elämää kuoltuaankin, kun niistä siirtyy voimaa jälkeentuleville. Näin luonto toimii, se kierrättää elämää kuten kuuluu. Myös ihminen kuuluu samaan kiertokulkuun. Luonnon yhteyteen me todella palaamme lopulta jokainen.  

4. Kirja

Ei enempää kuolemasta, vaikka se myös on erottamaton osa elämää. Nyt nousen uuden askelman ja lähden eteenpäin pitkin polkua jota jokaisen on täällä kuljettava. Päämäärä on vielä kaukana, näin siis toivon ja uskon. Yhä on siksi minullakin syytä vaivata päätäni ja katsoa ympärille, ihmetellä ja miettiä. Siihen kirjat auttavat.

Luin nyt loppuun Merete Mazzarellan kirjan Emmekä voisi elää sovussa? (Tammi, 2020), johon olen jo viitannut. Eniten pidin hänen niistä esseistään, joissa vanhaa elämää ja vanhaa ihmistä kohdeltiin kunnioittavasti ja ymmärtävästi.  

Onko niin että ihminen vasta omien ikävuosiensa myötä todella tajuaa iän tuomien muutosten suuren kirjon. Koko korona-ajan on vanhusten suojelu tosin ollut ikään kuin numero yksi, mutta sitä ennen (ja tämän jälkeen) ei vanha ihminen ole ollut eikä tule olemaan tässä modernissa yhteiskunnassa missään todellisessa arvossa. Ikääntyneiden elämää vaikeutetaan tavoilla joissa ei ole mieltä. Jos et ole digi-ihminen, et ole ihminen. Sinulla ei ole koronavilkkua koskaan, koska älypuhelinta et voi etkä osaa käyttää. Hurskastelua on ollut koronan aikainen suojelu, ja sama hurskastelu jatkuu edelleen. Teoriassa on tietenkin hyvä olla kaiken elämän puolella, sehän osoittaa että etenkin näillä hurskastelijalla on ns. sydän paikallaan. Mutta arjen käytännöt, vanhusten hoito, laitosten armoton ankeus ja lähes täydellinen piittaamattomuus sekä ikääntyneiden että laitosten asukkien jokapäiväisistä tarpeista näyttävät karulla tavalla kuinka ontosti ns. suojelijoiden (päättäjien) sanat kumisevat.

5. Jossakin tai missä tahansa

Taas otan yhden askeleen eteenpäin. Mielelläni luin myös Mazzarellan esseetä, jossa kerrottiin anywhere-ihmisistä. Heitä verrattiin somewhere-ihmisiin. Ensimmäinen ´missätahansa´ elävä ja asuva olento on todellinen ja moderni tyyppi, joka pitää kotinaan koko maailmaa ja voi tehdä työtä jokaisessa maapallon kolkassa – tietenkin pidgin-englantia puhuen.

Wikipedian määritelmän mukaan ”Pidgin on kieli, joka syntyy äkillisestä tarpeesta kommunikoida yksinkertaisista asioista toisen kielen puhujien kanssa. Erityisen paljon pidgin-kieliä syntyi eurooppalaisten kolonialismin aikana, kun siirtomaissa tai muissa satamissa tarvittiin yhteistä kieltä kaupankäyntiin.” Sana onkin syntynyt business-termistä.

Tällaista kieltä puhuva on dynaaminen, fiksu ja arvostettu, kun taas tuo toinen eli ´jossakin´-tyyppi asuu mieluiten siellä missä on syntynytkin, tai ainakin synnyinmaassaan – silloinkin siis samankaltaisissa olosuhteissa kieltä myöten.

Miten suuri onkaan näiden kahden tyypin ero. Anywhere on kunniassaan kun taas somewhere-ihmistä  ei arvosteta, koska hän ei osoita mitään halua olla edistyksellinen ja globaali, vaan on ikäänkuin jäänyt nyhjäämään paikalleen ja siirretään siksi heti alhaisempaan pohjakerroksen väkeen.

Itse kuulun mieluusti tähän jälkimmäiseen paarialuokkaan, alempaan kastiin siis, mutta pidän silti matkustamisesta ja kaiken uuden näkemisestä ja kokemisesta. Tulee mieleen sanoa, että kotomaassaan ja kodissaan viihtyvänkään ei tarvitse pysyä paikallaan, kuolla siis. Edellytyksenä on, että hän kuitenkin käyttää päätään ja vaivaa sitä joka päivä. Vain se joka istuu tuolissaan kaiket päivät televisiota tai puhelintaan tuijottaen, voinee sanoa hyvästit todelliselle maailmalle.

6. Sekä että -ihminen

Minunlaiselleni ihmistyypille, siis ihmiselle joka pitää kotimaastaan ja asuu siellä, mutta haluaa kyllä nähdä muitakin maapallon kolkkia, ei taida löytyä kolmatta nimeä. Mikä se voisi olla, en tiedä. As well as eli Sekä että -tyyppi? Nyt, kun emme koronan takia saata edes matkustella, voimme silti tehdä sitä muistojen ja unelmien kautta. Mikään ei ole niin suuri ja nopea kuin ihmisen ajatus, varsinkin jos sitä mielikuvitus siivittää.

Mazzarella tulee kirjansa lopussa kertoneeksi siitäkin, miten anywhere-ihmiset kesäisin yhtä kaikki palaavat kotimaihinsa ja tuttuihin somewhere-ympyröihin ja muuttuvat edes hetkeksi entisiksi asukkaiksi – tosin minun kokemukseni mukaan vain huomatakseen, etteivät tunne enää lainkaan entistä isänmaataan.

7. Emigrantin elämä

Itse olen ymmärtänyt, että maastamuuttajat todella harvoin  viihtyvät uudessakaan, vaikka sitä alkuun ylistävät ja pitävät Suomea surkeana tuppukylänä. Nimitän tätä maastamuuttajan dilemmaksi. Iän myötä ei emigrantin lopulta ole hyvä olla missään. Ja vaikka vanha kotimaa on tulijalle kuin uusi, he eivät siis saata olla palaamatta takaisin edes hetkeksi. Lapsuuden ympäristön vaikutukset ovat niin suuret, ettei niitä näköjään voi haihduttaa, vaikka missä asuisi. Mitä vanhemmaksi varttuu, sitä enemmän sielu haikailee kotiin. Ja se oikea koti on lähes aina siellä, missä olet joskus sattunut syntymään.

8. Koiria ja ihmisiä

Kun taas siirryn askeleen eteenpäin, rupean vertailemaan kahta eri eläinlajia. Se johtuu siitä, että viime päivien aikana kodissamme on vieraillut jo kolme koiraa. Eikä siinä kaikki. Neljännen tapasin naapurissa Arvin luona. Mikään koiraihminen en ole koskaan ollut – nuoruuden muistot räksyttävästä pekingeesi Huit-Sung-Yansikaista eivät noin vain haihdu – mutta koska A. on koiraihminen, sellaista kasvatetaan minustakin. Luja on ihmisen luottamus siihen, että kankea visakoivu vääntyy vitsaksi kauniin ja osaavan vääntäjän käsissä.

Ensimmäiseksi tapasin mennä viikolla Arvin Paula-tyttären koiran eli Jekun. Rodultaan koira on Jack Russell, älykkyydeltään, tuntuu, väliin ihan ihmisen luokkaa. Se kun näyttää ymmärtävän puheitakin. Eikä vain näytä, vaan tajuaa sanoja. Olen aina ajatellut että koira vaistoaa kaiken intonaatioista, mutta tuntuu, että vaikka miten puhun samalla äänenpainolla, yksi tutumpi sana saa tämän koiran heti höristämään korviaan ja vilkaisemaan ovelle. Kaiken lisäksi Jekku on väsymätön tennispallojen noutaja. Heittäjän käsi uupuu ennen kuin koira. Tällaista ihmistä voisi huoleti nimittää ADHD:ksi, jonka touhuilusta olisi kenties hieman huolta ja harmiakin. Mutta juuri koirana Jekku on mitä sympaattisin. Äly ja vilkkaus paistavat sen silmistä.

Toinen koira, joka saapui ihan taloomme yökylään oli mäyräkoira Pate. Kukapa voisi olla pitämättä Patesta. Ikääntynyt, mietteliäs, hellyyden kipeä, hyvän ruuan ystävä ja uneksimiseen taipuvainen on tämä koira. Mieleeni tulee Mustapään läkkiseppä Lindblad -runo: ”Hän on filosofi Lindblad,/hän tuntee elämän./ Sen kaksi eri puolta/kolkon ja lempeän./ Hän tuntee surun harmaan/ ja tuntee ilon armaan./ Niin, nepä tuntee hän.” Patella voisi olla montakin esikuvaa ihmisten joukossa. Lähinnä hän olisi hedoninen nautiskelija, joka kuitenkin vielä puolella silmällä ja korvalla katselee maailmaa laiskanlinnastaan.

Kolmas oli pieni yorkshirenterrieri, joka kantaa ylvästä nimeä Valo, arkinimenä on kylläkin sitten Valtsu. Sen hajuaisti on erehtymätön mitä ruokaan tulee. Ei ole sitä kätköä jota tämä koira ei löytäisi. Kaiken lisäksi se halutessaan hyppää ilmaan kolme kertaa oman pituutensa, ainakin. Ja jos ei saa herkkuja, muistaa, minne edellisellä kerralla on varulta haudannut makuluun. Kun Valtsu tutkii talon, siihen menee vain muutama sekunti. Ja kun talo on tutkittu, se alkaa alusta. Ihmisenä Valtsu olisi sinnikäs yrittäjä, aamusta iltaan toimessa oleva, ja luonteeltaan sellainen, etteivät sitä konkurssitkaan heilauta.

Viimeisenä on vuorossa Hyyppä, Kirsi Pihan ja Marco Mäkisen rescue-koira. Hyyppä on osin afgaani ja osin ehkäpä setteri. Joka tapauksessa se on kovia kokenut ja ainaisesti luotettavaa elämää etsivä. Mutta samalla myös entisistä olosuhteista johtuen vapauteen pyrkivä, vaikka pitää isännistään todella (ja piti vähän meistäkin). Hyypässä asuu ikuinen kaipuu ja tuon vapauden ja turvallisuuden kaipuun olen viime aikoina nähnyt myös monen afroamerikkalaisen ihmisen silmissä. Vapaus, yksi Ranskan vallankumouksen perusarvoista onkin taas näinä korona-aikoina noussut arvoon arvaamattomaan. Vain vanki saattaa ymmärtää vapauden todellisen merkityksen.

9. Elämän tarkoitus

Pari vuotta sitten kirjoitin oopperalibreton. Se ei ole nähnyt päivänvaloa, mutta on olemassa. Aikanaan kirjoitin myös runon elämän tarkoituksesta, mutta libretossa tiivistin sen ajatukset paljon yksinkertaisemmin, runomuodossa myös. Runomonologin puhuu näyttämöltä poistuva ja jo kaiken nähnyt ja kokenut mies. Ehkä pieni osa tuosta suuremmasta kokonaisuudesta sopii blogin loppuun, tällä erää sen viimeiseksi askelmaksi:

”Jos uskoa ei olisi, se pitäisi kai keksiä…

Elämän tarkoitusta ikuisesti etsiä

on lopulta pakko miehen kuitenkin.

Totta, vaikka itse tämän sanonkin.

Elämän tarkoitus ei ollut pelkkä vapaus,

vaan myös lapset, aito rakkaus.

– Myöhäistä on taaskin katumus.”

(2.9.2020)