Tasan 77 vuotta sitten synnyin tähän maailmaan. Päivämääräksi kirjattiin silloin 18.8.1943. Olin toki ollut elossa äidin kohdussa jo aiemminkin eli sen säädetyt ja täydet 9 kuukautta. Kai siksi minun oli ollut kiire päästä sieltä pois. Hätähousuksi äiti minua myöhemmin nimittikin. Hän oli aamulla lähtenyt Kukkian saarelta kohti Helsinkiä minua synnyttämään. Kuulemma isäni, jota en koskaan lapsena omassa kodissa nähnyt, oli hänet soutanut mantereelle. Mahtoiko olla se kerta jolloin isä oli pakottanut äidin istumaan veneen kokkaan jottei olisi nähnyt tämän kasvoja. Se siitä rakkaudesta; etupainoista venettä kun on melkein mahdoton pitää kurssissa. Mutta isällä oli tarmoa kaikessa joka vähänkään viittasi vihaan.
Mantereelle oli niinkin lopulta päästy. Sieltä maitotalomme eli Kaupin vanha paappa tai ehkä jo poika Jukka oli hevosen vetämällä lavakärryllä vienyt äidin ison tien varteen linjuria odottamaan. Häkäpönttöautolla matka oli taittunut niin hitaasti, että olin syntyä autoon. Vanhalla Kätilöopistolla näin sitten kuitenkin päivänvalon. Eikä kulunut kauaakaan kun Neuvostoliiton pommi (”ryssä pommittaa Helsinkiä” kirjoitti äiti Elämäni alkutaival -kirjaan) osui siihenkin eikä sairaalaa pian enää ollut. Nyt koko alue on Venäjän lähetystön hallussa. Kohtalon ironiaa myös se.
Miten syntymäpäivää enää haluaa tai voi juhlistaa, kun niitä on kertynyt paljon eli raamatullinen määrä: tuo ihmisen ikä, seitsemänkymmentä ja seitsemän? Ei oikein mitenkään. Ehkä olen kuitenkin pitkään harjoiteltuani viimein todella aikuinen; jollain tavalla tunnen jopa olevani sellainen. Monista asioista ei tässä iässä onnekseen enää piittaa; vihanpidot, loukkaukset, pettymykset eli normaali tunnekuona ovat menneitten talvien lunta; pahat tunteet jäämässä lähes kokonaan turhina sivuun. Hyvistä asioista taas on syytä edelleen pitää kiinni. Ja varsinkin nykyisistä todella myös pidän.
Olen nyt aloitellut Merete Mazzarellan uusinta teosta Emmekö voisi elää sovussa? ja päässyt sivulle 43, syntymäni vuoteen. Hauska yhteensattuma tuokin. Paljon olen kirjan sivuilta jo saanut ja palaan siihen myöhemmin. Nyt tekee mieleni siteerata vain erästä kohtaa, jossa Mazzarella kertoo yhden kirjansa nimen synnystä: Ainoat todelliset asiat. ”Nimi tulee Marilyn Monroelta, jonka kerrotaan sanoneen haastattelussa: ´Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu.´”
Mazzarella lisää sitten vanhan Freudin sanoneen samaa ”mutta oli hauskempaa lainata Marilyn Monroeta.” Totta. Niin olisin tehnyt itsekin.
Työ ja rakkaus. Kummastakin on jonkinlaista kokemusta. Töitä olen tehnyt vuodesta 1961, kun olin Saksassa sahalla töissä kaksi kuolettavaa kuukautta. Muistan miten Lautenthalin pikkukylässä poljin aamulla kello 7 raskaalla pyörällä pitkiä mäkiä ylös sahalle (oltiin Harz-vuoristossa) ja kymmenen tunnin raadannan jälkeen pääsin senhetkiseen kotiin eli Frau Jantzin luo vain siksi, ettei pyörää koko pitkänpitkässä alamäessä tarvinnut enää polkea, painaa jarrua vain. Se oli opetus, joka säilyi kauan mielessä, ja edelleen näyttää siltä, että samanlainen työnteko jatkuu yhä. Ehkä työ ei nyt tunnu enää yhtä kiivaalta kuin ennen, mutta kyllä se osaa täyttää arkisten päivien monet tyhjät kohdat.
Hyvä niin. Rakkaus taas oli murroiässä toivotonta haparointia eikä se loppunut aikuisenakaan. Yritys ja erehdys oli käypä metodi alussa ja sama meno on jatkunut myös myöhemmin, monen monta kertaa. Poikkeuksia löytyy. Joskus voi onni potkaista ne Veikko Huovisen syylingit jalassa. Näin kävi itselleni, kävi vain. Rakkauden tunne on juuri nyt sellaista, etten tällaista kuohua ole näin vahvana koskaan ennen kokenut.
Voiko noin oikeastaan kukaan koskaan sanoa. Miten verrata mennyttä ja nykyisyyttä? Kyllä voi, vastaan silti itselleni, onhan minulla kokemusta ja muistia. Kokemus on ainoa asia maailmassa jota ei kirjoista opita, se saadaan vain elämällä. Muistilla taas on yleensä tapana liioitella menneitä onnistumisia, tehdä entisistä ajoista parempia kuin nykyajasta. Muistan onnekseni yhä paljon menneestä ja koen yhä monet asiat kuin ne olisivat juuri tapahtuneet. Minun tarvitsee nytkin vain sulkea silmät ja olen äkkiä lapsi maalla, pienessä Siikasaaren hellahuoneessa, jonka jokaisen kolkan näen, hajut tunnen, äänetkin. Ja mitä siellä teen? Istun pöydän alla ja luen salaa Tuntematonta sotilasta, jonka lukeminen on minulta ankarasti kielletty.
Rakkaus kirjoihin ja kirjojen ihmisten kohtaloihin syntyi ensin, sitten vasta rakkaus ihmisiin. Kylläpä rakkautta oli nuorena vaikea löytää. Sana Ei kuului jokaisen tytön huulilta.
Mikään maailmassa ei kuitenkaan ole liian myöhäistä. Aina kannattaa toivoa ja odottaa. Koskaan et tiedä mitä oven takana tai kahvilan naapuripöydässä sinua odottaa. Muutama minuutti sinne tai tänne ja joku jota nyt kiihkeästi rakastamme ei olisikaan kulkenut ohitsemme ja jäänyt ensin mieleen ja sitten pian elämään.
Sattumia ei ole, sanoi Hegel, on vain tuntematon kohtalo. Miten vain, maailmamme on ihmeitä täynnä ja täynnä myös johdatusta, tekisi mieleni sanoa. Mutta mikään uskonnollinen termi ei johdatus minulle ole, sen tiedän ja tajuan, kun mietin vaikkapa avaruutta. Niin käsittämättömän isoa mahdottomuutta joksi se nykytiedolla on laajentunut, ei ole mitenkään voinut luoda ainoakaan jumalista. Jumalat taas on maapallollemme luonut oma, alkuihmisen turvaa hakeva mielikuvitus.
Toisaalta on hyvä muistaa, ettei maailmankaikkeuden arvoitustakaan ole vielä millään tavoin ratkaistu. Mistä tuli se materia joka alussa räjähti, toisesta maailmankaikkeudesta kenties? Ja mistä se edellinen kaikkeus sitten saapui, supistui ensin ja räjähti taas uudestaan ja alkoi laajeta. Kaikesta tuosta on joka tapauksessa kulunut jo ikuisuus (noin 13,82 miljardia vuotta nykytiedolla) ja uusi ikuisuus odottaa varmaankin sitä, että tämä maailmankaikkeutemme lopulta romahtaa ja synnyttää uuden. Kuinka kauan siihen sitten menee, sitäkään ei saata kukaan sanoa.
Mitä tahansa voi ihminen miettiä. Pienestä saamme joskus suurta, suuresta tulee usein pientä. Kaikesta voi syntyä uusi elämä. Ei ehkä heti mutta vuosien myötä. Pienen kukan luominen on aikakausien työ, kirjoitti jo William Blake.
Kukkia kasvaa täällä Sitarlassa paljon, yhä uudet ja uudet lajit nostavat vielä päätään. Malvat, rantakukat, pietaryrtit; ja joku lupiinikin herää horroksesta ja kukkii toisen vaatimattoman kerran. Näin tekee myös clematis alpina, alppikärhö talomme seinustalla.
Paljon onnea siis, minä; myös onnea me kaikki tarvitsemme. Juuri nyt sitä riittää, kiitos rakkauden. Tänään, I dag, eli syntymäni päivänä on kaunis ilma, pilvipouta, lämpöä vähän yli 20 astetta. Ihanteellisista ihanteellisin suomalainen kesäpäivä, elokuun pimeään vähä vähältä myöhemmin kallistuva. Mutta ei vielä, ei. Vaikka tiemme kulkee pian taas läpi pimeän, edessä odottaa myös se muu: uusi vuosi, uusi kevät, uusi kesäkin. Pimeä on ensin pelkkä kevyt verho, mutta joulu- tammikuussa jo paksu vaate, vaan mitä siitä nyt. Jos niin taas käykin, niin sen täkin alla uinumme vain muutaman kuukauden; vaikka millaisia unia nähden. Unia riittää, unia uudesta, tulevasta ajasta. Muistakaamme jälleen kerran, mitä nuori Paavo Haavikko kirjoitti: ”Kaikki, kaikki uni on nähtävä valveilla silmin.”
(18.8.2020)