Someron Kivimeijerin innoittamina, ehkä, päätimme tehdä taidematkan myös Turkkuseen. Sinne on täältä Sitarlasta matkaa satakunta kilometriä mutta suurin osa siitä sujuu pitkin hyvää pikatietä, joten vähän yli tunnissa sen hurauttaa kiihdyttämättä itseään saati autoa.
Katselin netistä että Taidemuseossa on taas uusia näyttelyitä, joten sinne. Myös Wäinö Aaltosen museoon saattaisimme poiketa. Mutta kuten lähes aina suunnistimme kuitenkin ensin mylläyksen alaiselle torille. Tori (torg) on Turun nimen selitys, etomyloginen avain. Kauppaa siellä onkin aina käyty, vaikka mitä torin alle pykättäisiin.
Mansikkaa on yhä tarjolla, uutta lajiketta Malviinaa, joka on makea, suurikokoinen ja mehukaskin, mutta niiden kuten herneiden aika alkaa olla ohi. Syksymmällä ja talvella maahan tuodaan maailman ääriltä mansikan näköisiä möykkyjä, joissa koskaan ei ole mitään makua. Joka kerta sellaisen rasian ostaessaan pettyy, mutta aina pitää kokeilla. Mikähän siinä on. Kuten jo Samuli Kustaa Berg runoili Omassa maassa (1834), meidän maamme on totisesti se oikea mansikka.
Sitten kello tuli jo yhdentoista korvalle, joten kuljimme mäkeä ylös museolle. Se avattiin juuri ja hyvä siellä oli katsella ripustusta vailla huolta turvaväleistä. Keräilijä Lars Göran Johanssonin kokoelmassa oli tuttua ja tuntematonta. Kun yksikin hyvä ja uusi löytyy, voi siitä olla iloinen.
Jo 80-vuotiaan Ismo Kajanderin esinekoosteista olen aina pitänyt eikä Metro (2003) ole poikkeus.
Greta Hällfors-Sipilän teokset ovat heti tunnistettavissa, ottaisin niistä seinälleni minkä tahansa. Kuten tämän Takapihan (1925):
Pari sanaa keräämisestä oli nimeltään yläkerran näyttely, koostettu lähinnä museon omista kokoelmista, ainakin siltä näytti. Ja löytöjä saattoi taas tehdä. Otto Mäkilän Omakuva on edelleen mitä puhuttelevin:
Seuraavassa taulussa Riikka Hyvönen sanoo jotain nykyajastamme, näyttää elämän ikäviä jälkiä, jos kohta hauskan nimen saattelemana :
Vuoroon tulee Kauko Lehtisen Kukka (1957), ennen moderni ja nyt jo klassinen teos:
Ja tässä toinen vastaava tai vielä klassisempi, tietenkin Schjerfbeckin Kotona (1903):
Kello oli jo paljon yli puolipäivän, kun suunnistimme taas autolle. Ensin halliin ja juustoa hakemaan (hollantilaista vuohenjuustoa piskuinen pala; niin voimakasta ettei sitä tarvita kuin ohuenohut lastu) ja sitten syömään Gunnariin joka on Turun Seurahuoneen ravintola.
Seurahuone on keskustassa, vaikka mikäpä Turussa olisikaan kaukana siitä? Olemme paikkaan mieltyneet, minä ehkä siksikin että Helsingin Sociksessa sujahti osa nuoruudesta joskin pääasiassa hyvissä merkeissä Antti Tuurin ja Erno Paasilinnan myötäillessä. Ja hyvää oli taas Gunnarin palvelu ruokaa myöten, vaikka varsinaisia kasvisruokia ei juuri löytynyt. Mutta improvisoimmalla kaikki aina onnistuu.
Puoli vuotta avioliittoa sai näin kruunukseen pienen matkan, hyvän ja riittävän. Hääpäivänä emme päässeet Gunnariin, koska jokainen pöytä oli Ystävänpäivän tähden varattu, mutta nyt sekin saatiin edes jotenkin korjatuksi?
Ja sitten taas eteenpäin, kohti uusia päätähuimaavia seikkailuja. Nyt ne veivät kirjakauppaan, entiseen Pieneen kirjapuotiin, nykyiseen Sammakon vastaavaan. Vanha tunnelma on säilynyt ja hyviä kirjoja riitti. Kiitos niistä. Katrin jalanjäljissä siellä eletään ja edetään.
Kaikki hoituu, on yksi lempilauseistani ja siihen yritän yhä uskoa. Uskon elämään, yhteisyyteen, hyvyyteen ja taiteeseen, kirjallisuutta, omaa kivijalkaani tietenkään unohtamatta. Seuraavaksi tartun Merete Mazzarellan uusimpaan esseekokoelmaan Emmekö voisi elää sovussa? (Tammi, 2020).
Mazzarellasta on tullut yksi suosikkikirjailjoitani enkä usko pettyväni tähänkään teokseen. Ymmärrys, laajakatseisuus ja lukeneisuus on aina ollut sujuvasti ajattelevan ja historiaa tuntevan Mazzarellan tavaramerkki. Runouttakin hänen sanonnastaan löytyy kuin Otto Mäkilän teoksesta Poésie (1938), joka myös oli Turun taidemuseossa. Mutta Mazzarellalla on myös kaiken aikaa vankkaa faktaa eläväisen lauseen alla. Voiko kirjailijalta vaatia enempää?
(15.8.2020)