Nimitän naapurimaatamme edelleen Eestiksi, vaikka virallisesti se on Viro. Viroksi nimitän vain kahta maakuntaa (Länsi- ja Itä-Vironmaata) jotka ovat Suomeamme lähinnä. Eestiläiset itsekin kutsuvat maataan Eestiksi, vaan mitäpä tuosta. Ja eikös Juicekin laulanut että Eesti Eesti kaipaan sinne perkeleesti; toisin kait riimien pakosta? Mutta sama se sille. Kun jotain on maassamme kerran päätetty, niin niin se on.

Lähdimme matkaan tiistaiaamuna ja nyt on jo lauantaisellainen. Ajoimme ensin auton Hesaan ja Jätkäsaareen ja sitten laivaan. Eckerön paatilla seilasimme yli lahden. Naissaari ja Aegna ohitettiin, satama pysäytti kulun. Päästyämme autolla ulos laivasta, sen nokka suuntautui kohti Pärnua, kunhan kaupungista ensin pujotteli hitaasti läpi. Se ei ollut mutkatonta. Riika oli kaikkein suurin avainsana silloin kun Pärnun kyltti (usein) katosi.

Olin paljon ehtinyt Eestissä käydä, neuvostoaikaan varsinkin, mutta Pärnussa en koskaan ollut yöpynyt. Hotelleita netistä katsellessani tahdoin kerrankin ylellisyyttä eli A:lle parvekkeen josta avautuisi näköala merelle. Sellainen löytyi Rannahotell nimisestä majoitusliikkeestä, joka valokuvien perusteella oli rannalla. Todeksi se jopa osoittautui.

En muista koskaan viihtyneeni missään paikassa yhtä päivää ja yötä ja pitkää aamua niin hyvin kuin juuri tässä. Tämä ei ole mainos, varmasti kaikki johtui matkatoverista, joka tietenkin ja onneksi yhä oli A. ”Toistaiseksi”, sanoo hän. No, pakko on uskoa että liitomme sentään kestää. Mitä järkeä elämässä muuten olisi? Kun lopulta Tartossa osui silmiini sellainenkin sana kuin Tantsumuru, kutsun häntä nyttemmin sillä. Se on oikeastaan tanssilattia eikä ihana muru lainkaan. Voi olla että jos jatkan sanan käyttämistä, ero on aika lähellä. Olisiko Tantsukaru, tanssiva karhu parempi. Ellei A. sitten lähde karkuun.

Pärnun ranta on ideaalinen lapsiperheille. Miksei meillekin, jotka emme nyt halunneet uida. Hyvä niin. Ulapalle sai kahlata minun arvioni mukaan noin kilometrin.

Hienoa oli vain olla ja katsella avaruutta ja antaa ajatusten lentää Veikko Huovisen lailla. Jotain samaa kuin hänen Hailuodon kämppänsä edustalla maisemasta löytyi.

Mitä lomalla tehdään, sen me teimme, mutta hyvin moderato. Ja kun ilta koitti, uni tuli kun oli tullakseen. Aina kannattaa sitä ennen katsella, kävellä, kulkea ja ihmetellä; kaikki kulkeminen jalan edistää unta. Ja on myös hyvä muistaa, että jos uusien asioitten ja paikkojen tutkailu ja ihmettely lakkaa maailmasta, voi ihmiskunta sanoa itselleen hyvästit. Lähellä se on jo nytkin.

Aamulla suuntasin auton kohti Viljandia ja sitä kautta Tarttoa. Sade siivitti meitä ja sitä riitti niin, että tie tuntui välillä häviävän kokonaan näkyvistä.

Pari kertaa pysäytin auton tien oheen kun mitään ei nähnyt ja levike osui silmiin. Eestin poikia ei hurja rankkasadekaan häirinnyt. Kuten aina Suomessakin paikalliset isot bemarit ja audit roikkuivat ensin hetken kiinni rekisterikilvessä ja suhauttivat sitten ohi roiskauttaen vielä lisää vettä tuulilasille. En tiedä kuinka paljon väkeä kuolee Eestin maanteillä, mutta uskon että jokusen ylimääräisenkin ruumiin tuo kaahailun hulluus saa kyllä aikaan.

Viljandista etsimme mukavaa kahvilaa, mutta turhaan, sillä tarpeeksi aikaa siihen ei ollut. Tylsä huoltoasema oli siten ainoa taukopaikka. Sääli. Onneksi parempi löytyi Vörujärven rantamalta, josta Emajoki alkaa. Kahvila oli erikoistunut pizzoihin, mutta kahvissa oli ytyä. Siitä alkoi myös Emajoki; näin olen lukenut tai lukemani ymmärtänyt. Toisaalta kun olen katsonut Tartossa Emajoen virtausta, se tuntuu kaupungin kohdalla virtaavan aivan päinvastoin eli Peipsistä Vöruun. Sama se sille, on pakko jälleen tuumata. Joka tapauksessa näiden kahden suuren järven välillä on korkeuseroa vain vähän yli kolme metriä.

Tartossa olen ennenkin käynyt, mutta en enää 2000-luvulla sen alkupuolta lukuunottamatta. Viimeisin visiitti taisi olla Anja ja Juhani Salokanteleen kanssa, jolloin kävimme Jaan Kaplinskia ja Tiia Toometia tapaamassa heidän maatalossaan.

Silloin pääsin Salokanteleitten kyydissä muuallekin maaseudulle ja kävimme samalla Peipsijärveä ihailemassa. Se oli tarkoituksena myös nyt ja kunhan tulopäivästä selvittiin kunnialla ja uusi aamu koitti, oli Peipsi itsestäänselvä kohde kaltaisillemme matkalaisille.

Olimme majoittuneet hotelli Pallakseen, koska se oli tuntunut sijaitsevan aivan kaupungin keskellä. Näin olikin. Mutta hyvällä paikalla oli myös puolensa.

Ikkunan takana jyräsi koko alkuyönkin meluisa liikenne, koska vierestä meni valtatie, jota motoristit tuntuivat rakastavan. Vain aamuyön tunteina oli hiljaisempaa. Sen rikkoi sitten toisenlainen humina eli koneellinen tuuletus, tuo ihmiskunnan todella viisas eli kaikenlaista pahaa levittävä keksintö. Mutta yöstä selvittiin lopulta. Aamulla kysyin respasta ajosuuntaa Peipsiin ja kun tyttö kuuli minne olimme menossa, hän neuvoi paikan nimeltä Nina. Se olisi kuulemma hieno ja aivan Peipsin rannalla.

Ninaa ei löytynyt navigaattorista, mutta kartasta kyllä. Alatskivi-niminen kylä oli Ninan lähellä kartan mukaan, joten ajoimme ensin sinne Sipulitietä pitkin. Sipuleja kasvattivat täällä aikanaan vanhauskoiset ortodoksit, eräänlaiset amishit, ja taitavat kasvattaa Peipsin rantamilla niitä vieläkin.

Alatskivestä löytyi taas kahvila, hauska ja mukava ja söin siellä tietenkin sipulipiiraan palasen koska Sipulitiellä oltiin.

Maukas piiras oli, pakko tunnustaa. A. tosin tahtoi muuta ja sai myös. Mitäpä en hänelle soisi, jos se vain suinkin on omassa vallassani.

Ninakin löytyi. Se oli tosin vain kahden majatalon kylä, tuntui. Kummassakin majoitusliikkeessä Nina-etunimi myös esiintyi. Ajoimme toisen rantaan, koska siinä ei ollut jyrkkää kieltotaulua. Rannalla sijaitsi kirkko sekä majakan tapainen korkeahko loisto. Se varsinkin miellytti molempia.

Kuvasin A:n kuvaamassa loistoa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla -sanonta sopisi tähän kuvaan muuten, mutta en tiedä mitä A. vertauksesta sanoisi. Pian kuulen kyllä senkin.

Sitten Peipsi itse, rannaton järvi juuri tällä kohdalla. Leveyttä on niin paljon, yli 40 kilometriä, etten ainakaan minä näillä silmilläni nähnyt Venäjän puolella sijaitsevaa vastarantaa. Siellä tuo kolmas tai Norja mukaan lukien neljäs naapurimme kuitenkin oli ja aina on, vieläpä Ruotsiakin suuremmin koronan vallassa.

Avaraa, laakeaa ulappaa teki mieleni taas katsella ja antaa ajatusten lentää. Vesi näytti olevan melko puhdasta; yhä vain. Kaikkea ei ihmisen lapsi ole sentään täysin pilannut.

Tartoa kohti suuntasimme sitten, koska ruoka-aika alkoi olla lähellä. Pistäydyimme kuitenkin vielä kuin vahingossa Alatskiven lossissa (linnassa), kun hetken oikusta käänsin auton sinne.

Loss on todellakin linna ja johtunee oman veijomeriläisen etymologiani mukaan Saksan sanasta Schloss. Linn taas tarkoittaa kaupunkia. Näin, jos oikein olen ymmärtänyt. Miten tahansa, hauska linna tuo Balmoralin vastaavan piskuinen kopio on. Se on pykätty 1885, kärsinyt sodissa pahoin ja saanut osansa myös suomalaisessa omistuksessa, kunnes laitettiin viimein kohtuulliseen kuntoon Eestin valtion toimesta.

Tuli aika kääntää taas keula kohti kotia, joksi jokaista yöpymispaikkaa maailmalla kutsun. Sadekin lakkasi toveittain, mutta alkoi taas. Pääsimme kuitenkin perille ja saman tien syömään Vilde ja Wilde -ravintolaan, johon olin aikanaan jo tutustunut yhdellä Tartonmatkallani.

Tiiu Kirsipuun luomat patsaat odottivat ulkona; kaksi runoilijaa: Oscar Wilde (1854 – 1900) ja Eduard Vilde (1865 – 1933), jotka eivät tietenkään koskaan olleet tavanneet, mutta muistuttivat toisiaan muutenkin kuin nimeltä. Nöyrä kumarrus nykyajalta.

Tartosta oli vaikea löytää kunnon kasvisruokia, outoa tässä ajassa. Usean kasvisravintolaksi oppaassa mainitun paikan listalta ne olivat poistuneet, minkä totesi myös restaurant Joycen tarjoilija. Joyce ei ollut James, sittenkään, vaikka toivoin. Kasvistarjonta oli kait lopetettu siksi, että kaltaisiamme turisteja ei ollut koronan tähden enää aikoihin saapunut kaupunkiin.

Kauppahallin edustan sikapatsas, jonka ruho on jo valmiiksi paloiteltu kertonee yhä tämän maakolkan syvemmistä taipumuksista, ainakin mitä ruokailuun tulee.

Mutta apu löytyi. Vilde ja Wilde (tai köökin kokki) onnistui tekemään meille ihan kelpo kasvisruuat, vieläpä maukkaat.

Tämäkään ei ole mainos, kuten ei ollut Rannahotellin kehu. Joskus vain jokin yritys saa tehdyksi hyvin sen minkä lupaakin. Hauska tehdasmiljöö lisäsi tunnelmaa.

Taas saimme päivän pulkkaan ja kunnon yöunet kaiken päätteeksi. Hyvä omatunto on paras päänalunen, kuten nuori Antti Tuuri jaksoi minulle aina huomauttaa.

Aamulla teimme vielä ennen aamiaista pienen kävelylenkin Emajoen rannoilla. Joki virtaa läpi kaupungin. Kyllä. Hieno oli myös tuo Tuurin varhainen romaani vuodelta 1977.

Aamiaisen jälkeen lähdimme vielä pitemmälle kävelylenkille. Osuimme lopulta Kasvitieteelliseen puutarhaan, mikä osoittautui onnistuneeksi vahingoksi, jälleen kerran. Harhaile, niin olet useinkin lähes perillä, sanoisin. Kyllä kuljeskelu yhä kannattaa.

Eikä sitten muuta. Nyt on tämäkin reissu tehty. Härra Huu läheb reisile, kuului yksi vanhan, eestiksi käännetyn Huu-kirjani nimi ja kyllä me reisillä olemme kohta ihan tarpeeksi jo olleetkin. Kun sitten lähdimme kohti kotia, sekään suunta ei tuntunut kovin pahalta. Hima Hima fast de e roisigt, muisti jo edesmennyt ystäväni Bo Carpelanus aina mitä hienovaraisimmin muistuttaa. Mutta kun kotiin lopulta päästiin, juuri se kruunasi koko matkan.

(1.8.2020)