Otsikon kysymys on ajankohtainen, vaikkei sitä olisi uskonut puoli vuotta sitten. Uusi etiikka alkaa nykyään olla sellaista, että kansalaisen jokaista askelta tarkkaillaan. Se on sekä hyvä että paha. Vähitellen elämme Aldous Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa tai Orwellin profetioissa. Yhä varmemmin ja tehokkaammin jokaista yksilöä voidaan seurata ja hänen tekemisiään arvostella. Internet, jonka avulla tätäkin tarinaa levitetään, on kuin luotu siihen ja kylläpä nettiä siihen myös käytetään.

Yhtä kaikki seinien katselu kotioloissa riitti. Jos Tolstoin mukaan ihminen tarvitsi maata vain kaksi arssinaa, Tshehovin tavoite oli toinen: koko maailma. Kun tuli lupa matkata Baltiaan, joka muuten ei alkuun edes huolinut suomalaisia omaan turvallisempaan kuplaansa, alkoi toivo herätä. Jotain muuta piti kokea, vaikka sitten vain hetken. Tallinna oli aikapäiviä nähty, Riikaa myös, Vilnaa vähemmän. Vilnius siis. Ja kun muutama vapaa päiväkin löytyi, oli mahdollista lähteä matkaan.

Lentoasema Vantaalla oli keväällä monen koronantuojan linko ja kait siitä oli opittu. Ja varsinkin siitä, ettei lentoja ole ollut juuri mihinkään suuntaan. Kun minnekään ei pääse, ei tule tungosta. Jo parkkipaikka löytyi helposti aamulla, vieläpä niin että kolmospysäköinnin rakennuksesta oli suljettu kaikki ylimmät kerrokset. Silti tyhjiä paikkoja riitti. Ja sama lähes aavemainen tyhjyys vallitsi itse lentoaseman sisällä.

Outoa kyllä se tuntui ehkä vielä pahemmalta kuin tungos. Teki mieli kääntyä takaisin ja ajaa suoraa päätä kotiin. Lentokoneita ei noussut eikä laskeutunut. Vain yksi kone parkissa, mutta sekin kuin hylättynä.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, sanoi aina äiti. Sekin opetus piti paikkansa taas kerran. Eteenpäin siis. Koneeseen päästiin. Se oli piskuinen potkurikone ja silti puolityhjä – välimatkojen luominen ei ollut siten vaikeaa lentoemojen opastuksella. Kasvomaskien pitäminen sen sijaan tuntui lähes ylivoimaiselta. Nenän kautta tuleva kuuma uloshengitys tukahdutti niin, että aina väliin oli salaa haukattava raitista ilmaa maskin ulkopuolelta. Turvatarkastuksen nuori mies tosin oli kertonut, että maskien pitämiseenkin tottuu. Uskoako tuota. Kun saavuttiin perille, tuntui helpottavalta riisua koko kapine. Tutkimusten mukaan kasvomaski on lähes turha ja joskus jopa haitallinen, mutta pakko mikä pakko.

Internetistä tilattu apartamentti ei hinnaltaan ollut huimannut, 40 euroa yö ja neliöitä kaksiossa yli 40. Taksimatka kentältä asuinpaikkaan taas maksoi kymmenen euroa. Koska viimeksi on näin halvalla saanut kyydin? Huoneistossa oli kaikki mukavuudet kuten luvattu, sympaattisesti sisustettu ja asiallinen asuinpaikka niitti kiitosta heti. Etenkin sen sijainti vanhassa kaupungissa, vieläpä sisäpihalla.

Asunto huokui hiljaisuutta ja sitä myös riitti aina yötä myöten. Vain aamulla kuului tappelevien kissojen nau´untaa. Koskaan ei missään kaupungissa ole tuntenut sellaista rauhaa kuin Vilnassa.

Aivan vieressä sijaitsi MO – modernin taiteen upouusi rakennus – arkkitehtuuria myöten.

Mainio maamerkki Pylimo gatvella. Ja kun vähät tavarat oli saatu sijoitetuiksi, jalkauduttiin. Salilla käyntejä ei tarvitse, kun pitää kävelystä ja harrastaa ulkoilua muutenkin. Huvittava oli kulkea modernin kuntosalin ohi ja katsella ihmisiä jotka ähersivät erilaisten laitteitten kimpussa.  

Ei mikään opeta tuntemaan kaupunkia paremmin kuin satunnainen ja hajamielinen kuljeskelu. Aina tupsahti jotain kiintoisaa eteen. Jokin kohta rakennuksessa, klassiset ikkunat.

Joskus mieltä ilahdutti avara näkymä kukkulalta, kun alempana näkyi vanhan kaupungin punaisia kattoja.

Vanhassa seinässä erottui yksityiskohta, logon näköinen. Se viittasi ennen paikalla sijainneeseen antikvaariseen kirjakauppaan.

Joskus katsoi ihan vain keveitten pilvien kauneutta.

Ja äkkiä ikkunaan tupsahti outo näky: kuumailmapallojen kavalkaadi.

Kun istahti puistoon, silmää miellytti vaikkapa taiten tehty muraali.

Kasvissyöntiin panostavina oli herännyt epäilys, ettei Vilnasta ehkä löytyisi kunnon ruokapaikkoja; olutta ja makkaraa sen sijaan saattaisi olla kaikkialta. Toisin kävi. Tyyli oli kuin missä tahansa Euroopassa. Pienissä trendikahviloissa istui nuorisoa, tietokoneet edessä jos yksin, kun taas lähekkäin istuvien tyttöjen (20 v. noin) suut lauloivat.

Cappuccino oli yhtä hyvää kuin Häslingissä parhaimmillaan.

Kauempaa löytyi kasviskuppiloita ja vegaaniravintolaakin. Hifistelijäksi alkoi tuntea itsensä, jos kohta ei sentään iän puolesta. Joka tapauksessa nuorison sekaan mahtui.

Käsidesiä oli esillä kaikkialla, turvavälejä ei aina kunnioitettu, mutta suurimmaksi osaksi kyllä. Eikä missään ollut sellaista tungosta, johon olisi hermostunut.

Aterioita tuli myös kuvatuksi, kaunista oli esillepano. Silti missään ei ole ollut näin edullista kuin täällä. Jos kymmenellä eurolla syö hyvin kaikkine lisineenkin, voi sitä nykymaailmassa pitää ihmeenä. Euro on kaiken lisäksi myös Liettuan oma valuutta. Miten matala lienee sitten palkkataso, korkea se ei voi olla kun senttejäkin lasketaan kassajonoissa muiden jonottajien kärsivällisyyden rajoja koetellen.

Vegaaniravintolassa sai intialaista hernekeittoa kahdella eurolla lautasellisen ja siemenleipää lisäksi. Miten maukasta tuo kaikki taiten maustettuna myös oli.

Koiria liikkui kaduilla ja kahviloihinkin niillä oli vapaa pääsy.

Mäyräkoiria näkyi kuitenkin vain eläinlääkärin mainoksessa.

Alastomiksi jääneet mallinuket taas kertoivat omaa mykkää tarinaansa koronan tuhoista. Mutta uusi aika tuo uudet tuulet, jos on tuodakseen. Optimisti tahtoo uskoa siihen.

Pieni retki vanhaan työläiskaupunginosaan eli Zvèrinasiin virkisti myös. Ravintola Veranda oli kuitenkin liian suosittu ja täppösen täynnä. Ei koskaan oikeastaan kannata lukea matkaoppaista tai netistä niitä paikkoja jotka ovat must, tuo moderni ´pitää nähdä.´ Niitä haluavat silloin nähdä muutkin. Aina on parempi eksyä ja harhailla, minkä neuvon kuuli aikanaan Venetsiassa.Tiziano Scarpa kirjoitti sen mainioon matkaoppaaseensa. Kun eksyy, löytää silti aina jotain.

Liettuan kielessä on jäänteitä muinaiseurooppalaisten puheesta, ja jos oikein ymmärsin, kielessä on vivahteita sanskriitista. Miksei suomestakin sitten? Olenhan aikanaan oppinut että Kalevala on sukua entisen Ceylonin, nykyisen Sri Lankan myyttisille uskomuksille. Kun lukee kyltistä Naminis maistas, voi jo aavistaa että se tarkoittaa namia maista eli varmaankin jotain hyvää, vaikkapa kotiruokaa. Siitä tosiaan oli kysymys ja tuota ruokaa kannatti myös syödä tuon vanhan kellariravintolan ainoina asiakkaina.

Ei voinut muuta kuin huvittua, kun näki seuraavanlaisen ilmoituksen:

Liekö loput 60 % poisheitettävää ja mautonta?

Entäpä patsaat, nuo eri aikakausien ikonit, jotka aina unohdetaan ja joita halutaan nykyään kaataa. Turhaa se on, eivät uudet ole sen hääppöisempiä.

Jotkut patsaat ovat tosin vielä kunniassaan, ainakin täällä. Vakavia siistejä pukumiehiä löytyi useita, yksi heistä Vincas Kudirka, kansallislaulunkin runoilija.

Toisenlaista runoutta taas edusti Frank Zappa (italialainen sukunimi tarkoittaa kuokkaa). Mitä tekemistä hänellä sitten on ollut Vilnassa, tuli mieleen ja vastauksena oli, ettei yhtikäs mitään. Jonkinasteinen vapauden symboli hän lienee ollut Neuvostoliiton miehityksen aikana. Tämäkin patsas löytyi sairaalan sivustalta kun sitä sitkeydellä etsi.

Aurinkoa, sadetta, viileää, lämmintä. Kesää! Ja lopuksi saadaan aina lasku, vaan tällä kertaa ei liian isoa. Kiitos Vilnius kaikesta. Ehkä tullaan toistekin?

Aivan viimeistä kuvallista symbolia ei oikein osaa heti edes valita. Onko se sateenkaari, jopa kaksoissellainen, vaiko sitten katuun heitetty suojamaski, joka makaa surkeana lätäkössä kuin julistaen korona-ajan loppua?

Ehkä sittenkin sateenkaari. Toivosta ei koskaan pidä luopua. Ei täällä, ei kotonakaan. Arki niin iloineen kuin huolineen on joka tapauksessa kaiken todellisen elämän ainoaa vankkaa perustaa.

(9.7.2020)