Tulee niinkin harvinainen päivä, että kaikki tekeminen hidastuu, ellei vallan pysähdy. Ehkä sen saa aikaan lähes eteläinen helle, jonka myötä elämä ajautuu hitaasti alaspäin virran viemänä pysähtyäkseen lopulta suvantoon pienen putouksen jälkeen. Miten vain, hyvä niinkin. Kaikki mitä annetaan, otetaan vastaan. Niin hyvä kuin sen miinusmerkkinen velikin. Jälkimmäinen kyllä vähän pitkin hampain.

Lauantaiaamu oli aikainen taas, heräsimme jo kello 4. Kuuden jälkeen joimme kahvia Kivihovissa ja sitten seuraavaksi Salon torilla.

Se on laaja hyvä tori aivan Uskelanjoen kupeella, sillan toisella puolella.

Paljon seitsemän jälkeen ei torilla vielä ollut ihmisiä, mutta rauha oli sitäkin mieluisampi. Pidin siitä ja siitä että mansikat olivat nyt viimein kypsiä ja todella suomalaisia. Niissä on ainoa kunnon maku. Marjat ja vihannekset tulivat läheisiltä viljelmiltä, myyjinä viljelijät itse. Pidin siitäkin. Mitä lienee kotiin päin vetämistä, mutta olkoon. Oma maa on mansikka, jos kohta mustikkakin sitten myöhemmin kesällä.

Kun aikansa olimme nauttineet torin antimista, ajoimme Lahnajärven kautta takaisin kotia kohti ja kas, senkin kahvila-ravintola oli auki. Kahvia vielä kerran. Iso uimaranta oli näin aikaisin tyhjä mutta kuulemma myöhemmin päivällä se täyttyisi tungokseen saakka ja tungosta kestäisi iltamyöhään.

Nyt vedessä kellui vain kaksi joutsenta, muovia kummatkin. Jostain syystä kuvasin nimenomaan ne.

Jo aiemmin olimme pysähtyneet tien varteen ja olin ottanut kuvan tyypillisestä suomalaisesta järvi-idyllistä. Mökki ja laituri puhdasvetisen lahden rannalla. Niitä on noussut ja nousee yhä joka niemennotkoon ja saarelmaan, kuten laulettiin ennen.

Näin täällä läntisellä Uudellamaalla on. Jos kohta tiheämpiäkin mökkikuntia kyllä löytyy.

Päivä kului kuten päivä kuluu, tunti tunnilta. Joella oli hiljaista. Tosin pari vesiskootteria porhalsi meluten ylös jokea ja heti kohta taas alas. Hieno harrastus näköjään, joillekin. Onneksi ei sentään jokapäiväinen.

Olin jo aiemmin kuvannut jokea ja keskittynyt kaislojen ja heinien heijastuksiin. Tässä ensimmäinen kuva.

Ja tässä toinen.

Jotain mieltä lepuuttavaa joessa ja sen tyynessä virtauksessa edelleen on, ainakin minulle. Se vaivuttaa ihmisen paitsi ajatuksiin, lähes uneen.

Joutilaan mietteitä on Yoshida Kenkōn teos luultavasti vuosilta 1330-31. Eli lähes 700 vuotta on jo kulunut teoksen kirjoittamisesta ja yhä sen voi lukea. Japania en osaa, mutta ystäväni Kai Nieminen on teoksen hienosti kääntänyt. Teoksen johdannossa Kenkō sanoo näin:

”Tuntuu kuin jokin merkillinen hulluus minua vaivaisi: istun päiväkausia joutilaana mustekiveni ääressä ja vailla vasituista aikomusta kirjoittelen muistiin mielessäni ajelehtivia joutavia mietteitä.”

Kirjailijan ikuinen dilemma. Kirjoitan mitä kirjoitan, mietin sitä ja tätä, sommittelen ja kokoan ja yritän parhaani, mutta tuloksesta en koskaan tiedä. Aina on toisten ratkaistava teenkö hyvää vai huonoa, jotakin joka kiinnostaa vai jotain joka ei kellekään ole kelvollista. Aika lienee ratkaisijoista parhain kriitikko. Ja tässä tapauksessa aika on ollut Kenkōn puolella.

Onneksi olkoon, sinä buddhalaismunkki. Luulen että uskoit jääväsi tuntemattomaksi, mutta me, ainakin jotkut meistä, tunnemme joka tapauksessa kirjasi ja sen kautta sinut yhä vain. Sana kestää, taide kestää, vaikka ihmisen fyysinen olemus katoaisi.

Teos on spontaanisti syntynyttä mielijohdekirjallisuutta. Laji miellyttää myös itseäni, kunhan kirjoittajan päämäärä ei eksy liian monien kiemuroiden taa. Näin ei ole Joutilaan mietteissä päässyt tapahtumaan.

Kun ilta lähenee, ei lämpö vieläkään hellitä, sen tuntee kyllä. Seuraavaksi päiväksi on luvattu ukkosta, mutta nyt on tyyntä ja kirkasta. Veden peilit ovat Venetsian peilejäkin kauniimpia. ”Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks´, kauniimpi kalliimpi on mulle mun syntymämaa”, kirjoitti Samuel Kustaa Berg, ensimmäinen suomalainen taiderunoilija 1800-luvun alkupuolella. Niin se on yhä minullekin.

Kaikkea on mäkitorpassamme tänä kesänä jo tehty, pihalle on saatu pörriäishotelli, hunajakukkien ketoa sekä penkki jossa istua ja mietiskellä; ajatella aivan mitä tahansa.

Maailma on muuttunut 700 vuodessa niin, ettei buddhalaismunkkimme taitaisi sitä lainkaan käsittää, mutta tämän kohdan ja penkin tarkoituksen hän ymmärtäisi. Munkin omaa mennyttä maailmaa me taas voimme tutkia rauhassa ja tajuamme kyllä, miten ihmiset silloin Japanissa elivät. Ihmisen sisin ei sittenkään ole kovin paljon muuttunut; rakkaus, pelko, viha, työ, toimeentulo, hyvyys, totuus ja pyhyys ovat käsitteinä entisenlaisia. Pitäkäämme huolta varsinkin positiivisista ominaisuuksistamme.

Riippuistuinkin on löytänyt pihalta paikan jossa mietiskelyä voi samoin harrastaa. Istuimessa lepää kuin kohdussa muinoin. Pienikin liikahdus saa sen keinumaan ja myös pahalle ololle voi sanoa hyvästit. Heilu keinuni, mutta älä sittenkään korkealle. Matalalta kun putoaa, ei pysähdys ole liian raju.

Ilta tulee hiipien. Kukat kukkivat yhä kaikkialla, osa tosin jo tehtävänsä tehneenä. Mutta vielä on matala maksaruoho voimissaan.

Entä sitten varjolilja. Sen ylväs hiljainen komea kauneus on aina yhtä suuri ihme. Nöyrä kumarrus sinulle siitä, että kaikkina näinä vuosina olet jaksanut kukkia ja kukoistaa. Osaat myös vaivihkaa levittää sukuasi hitaasti kaikkialle täällä talomme varjoisammalla puolella. Se jos mikä saa elämän tuntumaan lohdulliselta.

(28.6.2020)