Kesällä kaikki on kaunista. On. Ja lähes kaikki on sitä miltä näyttää.

Aamu alkaa täällä aina hiljaa. Kun istumme kuistilla kello neljä, kuuluu jo lehtokertun laverrus ja punavarpusen reipas piuuu. Ja sitten outo ääni metsän takaa, koska ilma on täysin tyyni. Kukko, kukko se tosiaan on. Jollain tuolla mäkien takana on siis vielä kanalakin jäljellä.

Omenapuut eivät enää kuki ja violeteista syreeneistä alkaa suurin into haihtua. Mutta valkeissa tertuissa on yhä voimaa.

Pionit puolestaan ovat niin raskaita että kumartuvat nöyrinä maahan saakka.

Myös rhodot ovat avautuneet kaikessa loistossaan. Niiden jäykkiä varsia eivät kukat taivuta.

Kuusama kukkii sekin. Tuoksuva salaperäinen lonicera. Sitä on sekä talon ympärillä että saunan edessä maassakin. Miten monta vuotta olenkaan yrittänyt saada sitä nousemaan edes saunan seinää pitkin, mutta turhaan. Tuo laji on laiskaa sorttia ja kiemurtelee nurmella kuin käärmeparvi. Mutta talon edessä kasvava osaa kiipeämisen taidon.

Lupiinit kukoistavat. Lajia osin vihataan vieraslajina ja niitä revitään maasta juurineen, mutta minua eivät lupiinit haittaa, pikemmin päinvastoin. Tietähän ne vain reunustavat ja ovat vahingollisia lähinnä karjalle myrkyllisyytensä tähden. Kukoistakoot täällä kun voivat. Miten paljon sävyjä niissä on varsinkin meille johtavan tien pientareella.

Entä ruusut?  Juhannusruusut ovat kerrankin myöhässä ja avautuvat vain vähän ennen juhannusta.

Myös punaiset lajikkeet ovat alkaneet kukkia. Aikanaan sain Helena Anhavalta lahjaksi muutaman taimen ja ne ovat nyt uskomattoman komeita puskia talomme edustalla.

Kiitos, Helena. Ehkä ajatukseni tavoittaa sinut jostain, jos niin on, että  immateriaalisessa muodossa voi vielä ottaa viestejä vastaan.

Kun sää suosii, voi aina lähteä joelle soutamaan. Joki virtaa tyynenä. Kurjenmiekat kukkivat, nuo köyhän miehen iirikset. Keltainen on jostain syystä juuri alkukesän luonnonkukkien väri.

Mutta jo nyt verenpunervat tervakukat (mäkitervakot) ovat nousseet maasta kuin vahingossa ja keräävät kimalaisia sen kun ehtivät. Kiirettä riittää.

Joella ei kiire tunge mukaan, siellä vallitsee tuttu rauha. Nirvana. Iäisyys. Mielen lepohetki hetken.

Joki virtaa nyt mutta ei liiku, kirjoitti Niilo Rauhala kauan sitten. Se on tälläkin hetkellä totta.

Taloamme tahdon taas kuvata ja huomaan, että yhä iloitsen sen aurinkopaneleista (yhdellä e-kirjaimella). Paneeli-muoto tuntuu väärältä korvassani. Eihän meillä ole kameeliakaan saati kaneelia.

Hitaasti ja nopeasti päivä kulkee kohti iltaa. Viimeisiä kuvia otetaan. A. tutkailee lintuja, jotka ruokkivat poikasiaan talomme vieressä olevissa pöntöissä. Ja sitten kamera alkaa taas etsiä pyjamaluteita.

A. on A, tuntuu kun katson häntä. Kaiken alku, kaiken juuri.

Ja sitten aivan liian nopeasti saapuu taas yö. Mutta uneen liukuvat nämä päivät kuin vaivihkaa. Muistot ovat joskus  unessa todellisempia kuin eletyt hetket. Kumpaan uskoa? Totuuteen, totuuteen vain. Mutta niin on, että saavat sitä unetkin myös siivittää.

(14.6.2020)