Eilen 6.6. pidettiin Tampereella Annikin runofestivaalit. Olin sinne lupautunut hyvissä ajoin jo syksyllä ja nyt matkasta sittenkin tuli tosi, koska festivaali pidettiin virtuaalisena ja kaikkien koronasäännösten mukaisesti. Kevään ja kesän muut esitykset olivatkin peruuntuneet.
Ajoimme Tampereelle hurjassa sateessa, joka alkoi kuitenkin loppua kun pistäydyimme Hämeenlinnassa tapaamassa Riitta ja Olli Jalosta, vanhoja ystäviäni. Voi olla ettemme vuoteen näe, muttei ystävyys minnekään katoa. Se tunne kestää, se pitää elämää yllä.
Vitsailin A:lle että sade loppuu kun saavumme Tampereelle ja näin myös ihme kyllä kävi. Annikin kortteli löytyi kun aikamme etsimme autolle parkkipaikkaa ja sitten alkoi pieni ja kotoisa karuselli, kun pääsimme sympaattisen puutalon sisätiloihin, jossa meitä käsidesien ym. jälkeen alettiin kestitä hyvällä intialaisella kasvisruualla ja lopulta kahvilla ja mustikkarahkapiirakallakin.
Pienen puutalon yläkerrassa oli esiintyjille varattu back-stage – tilaa. Seinältä löytyi myös iso näyttö, josta esityksiä saattoi seurata. Paikalla oli mm. Karri Miettinen eli Paleface ja sitten sinne saapui myöhemmin myös vanha tuttu JK Ihalainen eli Jysky vain, joka kustantajan ominaisuudessa toi minulle uuden runokirjani tekijänkappaleet. Hymyilimme Jyskyn kanssa yhdessä kameralle, jota tietenkin käytti taas A.
Esiintyminen oli pihan ulkolavalla ja A. jäi seuraamaan sitä yläkerran screeniltä. Koko esitys oli päätetty taltioida YouTubeen ja sieltä se löytyy yhä aina 14.6. saakka.
Ensin oli vuorossa pieni haastattelu ja sen jälkeen varsinainen esiintyminen: runojen lausunta. Tunnelma oli helppo ja keveä. Pihalla istui jopa kuulijoita, saman puutalokorttelin asukkaita. Elsa Tölli lausui ulkomuistista pitkiä runojaan ja teki sen hyvin.
Mitä rakkaus on? siinä runokirjani nimi ja nimen perässä keikkuva kysymysmerkki on todella aiheellinen. Jotain rakkaudesta ehkä jo tiedän ja uskon tietomäärän ajan ja iän myötä vain kasvavan. Mutta pakko sanoa, että jokainen ihminen on ikuinen noviisi juuri tässä asiassa.
Aloin lukea runoja ja kaipa pääsin kunnialla loppuun, ainakaan en tainnut tehdä sen suurempia virheitä. Yhden painovirheen olin ääneenlukiessa kirjasta jo huomannut. Kun pitäisi olla intohimo lukee kirjassa sen tilalla inohimo. Tieteelle vielä tuntematon? Itse olen vetänyt t-kirjaimen käsin jokaiseen tekijänkappaleeseen. Huokaista täytyy, mutta tuskin minulta on koskaan ilmestynyt kirjaa ilman ainoatakaan virhettä. Koko elämä on täynnä pieniä vihreitä.
Lukemisurakkaa seurasi vielä hetki kahvia yläkerrassa ja sitten suuntasimme A:n kanssa jalkaisin kohti muraalia, joka saman tien toisessa päässä odotti.
Komea on tuo Teemu Mäenpään teos, yhtä aikaa herkkä ja viisas. Mirkka Rekolan runoteoksen nimi ”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille” on siinä kiemuraisena ja symbolisestikin taivaaseen kohoavana.
Kun kuvasin muraalia, yksi seudun asukaskin (nainen) pysähtyi siihen sitä kehumaan. Myös se tuntui miellyttävältä. A. näytti muraaliin vähintään yhtä ihastuneelta kuin minä itsekin. Sain myös kuvatuksi hänet muraalin edessä. Näin olimme edes jollain tavalla sujut toistemme kuvaamisessa.
Sitten sekin hetki oli ohi ja lähdimme ajamaan kohti kotia. Mikään kiire ei ollut, joten poikkesimme katsomaan Hattulan kirkkoa, tuota Lohjan kirkon pienempää muunnosta.
Samat taiteilijat ovat lähes varmuudella senkin seinämaalaukset toteuttaneet. Lohjan kirkon maalaukset on huolella entisöity; Hattulassa kaikki on ajan haalistamaa kauneutta. Paras taide tuntuu kestävän senkin mitä ihmiskunta ei.
Kun ajoimme siitä Hämeenlinnaan ja hiljaisen kaupungin läpi, tuli mieleen etsiä vielä ruokapaikka. Aulanko oli kiinni, Vanajanlinna kiinni, mutta torin laidalta löytyi Green. Pieni paikka, jossa nepalilainen omistaja otti tilaukset vastaan. Shahi paneeria näimme listalla, A. tiesi kasvis- ja juustoannoksen, tilasimme ja hyvää oli. Vaimoni buddhalainen sydän riemuitsi ja minun myös, kun sain miehen ja hänen suomalaisen vaimonsa kanssa puhua pitkästä aikaa ranskaa. Kävi ilmi että Pariisissakin he olivat kauan asuneet.
Maailma on merkillinen paikka. Mitä miellyttävin hetkittäin, kuten lauantaina, ja sitten joskus taas varsinainen helvetin esikartano; kiirastultakin pahempi. Onneksi hyvää on edelleen enemmän.
Hurja myrskytuuli saapui sateineen ja viskoi ulkona kukkia ja tuolejakin kumoon kun söimme Greenissä ja kova tuuli odotti vielä kotona, mutta mitään pahempaa ei ollut sattunut, kaikki oli kunnossa ja paikallaan, sähkötkin toimivat. Ja nyt sunnuntaiaamuna on mieli yhä hyvä, enemmänkin kuin hyvä. Runous on maailmani suola, mutta varsinkin sitä on A. Sen lauseen myötä ympyrä kiertyy umpeen ja palaa takaisin Mirkka Rekolan muraaliin: ”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille.”
Kyllä, juuri niin. Play it again, Sam! Play it forever!
(7.6.2020)