Pieni pyhiinvaellus


Menneenä sunnuntaina tuli halu lähteä liikkeelle. Pelkkä ajatus vapauden riistosta jo riittää kahleitten murtamiseen. Lohjalla oli jo kierrelty, mistä kuva. Nyt kohteeksi valikoitui vanha kotikaupunkini Helsinki, Stadi, Kallio, jossa lapsuus ja nuoruus kouluttivat minusta sen mikä nyt ehkä viimein olen.

A. lähti mieluusti mukaan, olihan juuri hän ehdottanut pientä irtiottoa tutuista ympyröistä. Korona-ajan pakkopullaan janttautuneelle etätyöläiselle mikä tahansa vaihtelu tekee todella hyvää. Soitin Sisko Kiurulle joka Porthaninkadun talossa asuu ja hän lupasi avata oven terassille, josta avautuu uskomaton näköala. Onhan tuo Porthaninkadun ja Agricolankadun kulmassa yhä jököttävä kolossi Helsingin korkeimmalla sijainnut asuintalo, jonka nyt Kalasataman uudet tornit toki ylittävät. Mutta niistä viis, surkeista imitaatioista. Sisko oli kävelyllä, joten sovimme tapaamisesta tunnin päästä ja päätimme A:n kanssa ajaa sillä välin Kaivopuistoon ja Ursulan paikkeille merta katsomaan.

Ursulan seuduista ja Harakan laiturista olen aina pitänyt, mikä siinä onkin. Thalatta, thalatta! Meren näkeminen on rauhoittavaa, ja etenkin nyt se välkkyi ja kimalsi kuin viimeistä päivää. Varsinkin kun kaupungin yllä oli synkkien pilvien hurja rypäs. Ukkonenkin, kuten sittemmin kävi ilmi. Mutta kun maalla on pilviä, on merellä aurinkoa. Näinkin voisi erään sananlaskun kääntää nurin.

Otin kuvia vaihteeksi A:n selästä, ja sitten myös etupuoleltakin, kun hän kulki laituria pitkin. Aina haluan häntä kuvata, harvoin saan. Siksi kuvaajan pitää olla nopea ja kuvata kuin salaa. Mikä ei koskaan aivan onnistu.

Kohteella on eri käsitys itsestään kuin kuvaajalla. Mutta kuvaaja on oikeammassa. On!

Sitten oli vuorossa kotitaloni. Lapsuus 40-luvulla, nuoruus 50-luvun alkupuolella, kunnes vähän puolenvälin jälkeen perhe muutti pois Munkkivuoreen. Ja niin oikea ja ainoa koti, tuo Kallion paratiisi jäi, piha, koijat, lumilinnat, leikit, riidat, tappelut, kiusaamiset, hakkaamiset, ensi rakkauskin. Kaikki muistot ovat yhä tallella talossa, jossa asuu nyt pääasiassa nuoria aikuisia. Onhan Kallio nykyään hipistereidenkin luvattu maa. Mutta minun aikanani se oli vielä työläisten karua kaupunkia, köyhyyttä, ylpeyttä ja horjumatonta peräänantamatonta uskoa siihen, että kaikesta selvitään. Vaikka mikä tulisi eteen, periksi ei anneta. Sen Kalliosta opin ja siihen luotan ja uskon yhä. On seistävä omilla jaloillaan ja taisteltava loppuun saakka.

Sisko antoi portti- ja ovikoodit ja pääsimme hänen luokseen. Hieno näköala avautui jo sieltä, mutta sitten ajoimme hissillä vielä pari kerrosta ylemmäs  ja saavuimme terassille.

Nykyään siitä on tehty kodikas oleskelutila pöytineen kaikkineen ja siellä oli asukkaita syömässä ja oleilemassa nytkin. Otin kuvan, jossa myös Sisko. Pieni idylli, jonkalaista ei taida löytyä mistään muualta.

Ennen terassi oli pyykkien kuivatuspaikka, jonne meiltä lapsilta oli ankarasti pääsy kielletty. Ja tietenkin me kävimme siellä. Jos ei muuten, palotikkaita kiiveten. Miehuuskoe. Myös katoilla piti kulkea. Ei mikään ihme että sain sieltä elinikäisen korkean paikan kammon. Vieläkään en uskalla mennä uuden läpinäkyvän kaiteen lähellekään. Ja kun A. kulki sen luo kameroineen ja kuvasi, minua alkoi taas huimata. Sitä tunnetta lienee mahdoton parantaa.

Kallio, Kallio! Kallion peltikatot. Paljon olen niistä kirjoittanut, runoja varsinkin. Täältä näkee kauas, meren, Harmajankin, ja varmaan myös näkisi Viroon, jos olisi kirkas ilma ja kiikarit.

Vanha Helsinki on tuttua tutumpi, uusi taas on Merihakoineen, Kalasatamineen ja täyttömaineen, jotka vievät yhä enemmän siitä lahdesta johon lapsena olin hukkua, lähinnä pelkkä tuntematon hirviö, jota minun näyttää olevan vaikea hyväksyä. Aika aikaa kutakin, niinhän kait pitää ajatella. Vaikeaa se silti on. Onneksi suurin osa Kalliota on jo aikanaan ollut yksi tiheimmin rakennetuista paikoista, jota siksi lienee hankalampi tuhota. Vaan kuka tietää, mitä kaupungin päättäjät vielä saavat aikaan.

Laskeuduimme alas ja kuvasin jälleen kerran porttikongista avautuvan taivaan silmän, kuten sitä olen aina kutsunut. Sinne katosi kerran suurin ja kallein vappupalloni, teekkaripallo, kun se pääsi irti kädestä.

Paluu kotiin tuntui hyvältä sekin. Vihreää on, juuri nyt kevään kaunein hetki, niin toivottoman lyhyt. Vihreän sävyjä on kymmeniä ellei satoja, mutta jo parin viikon kuluttua kaikki vihreä on yhtä ja samaa tummenevaa vihreää vain.

Niin kaikki aina katoaa. Enää kuukausi ja tulee juhannus ja päivä alkaakin taas lyhetä. Mutta siitä viis, vielä! Eteenpäin, kohti yhä valostuvia ihania öitä, joissa satakieli laulaa ja kurjet huutavat. Sen saatamme edelleen yö yöltä todentaa.

(19.5.2020)