Tennistä ja Leinoa

Tennistä ja Leinoa

Sade sataa, tuuli tuivertaa, koleutta riittää. Myös tällainen voi olla kevät. Jokapäiväisiä säitä eivät ihmiset sittenkään määrää, vaikka ilmastoa muuttavatkin.

Perjantaina satoi solkenaan, kun lähdin Hankoon pelaamaan tennistä. Sadetta riitti koko matkan, mutta kun Hankoniemi alkoi, sade loppui kuin seinään. Maalla on usein pilvilauttojen suma, merellä kaunista ja aurinkoa. Ja Hanko sijaitsee merellä koska niemi jatkuu ja jatkuu. Niinpä onnistui sittenkin jo toinen ulkotennis tänä vuonna, vaikka tuuli reippaasti ja lämpötila oli seitsemän plusasteen paikkeilla.

Minua opasti kentällä Mikko Horsma, jolla sattui myös olemaan syntymäpäivä.

Kaiken aikaa tuo taitava tennisammattilainen palautti pallot ja usein lähelle mailan lapaa, joten pallo lensi takaisinkin. Minä sain siten lahjan, jonka hän olisi ansainnut.

Kentällä ei vilu tullut. Siitä piti huolen myös se, etten riisunut päällysvaatteita lainkaan. Mitäpä turhaa.

Kun tunti oli kulunut, oli olokin virkeämpi kuin aikoihin. Vielä kuppi kahvia ja mukaan kaksi tenniskahvion juuri leivottua korvapuustia tuliaisiksi kotiin. Ja sitten huristin takaisin aivan samaa tietä jota olin tullutkin. Hangosta ei muuten pääsekään pois kuin laivalla.

Päivän päätteeksi tuli mieleen tehdä toinenkin matka kun ilma oli pääosin seljennyt. Ajoimme Jokelaan ja siitä hieman eteenpäin, kunnes tulimme Nuppulinnan luo. Ja siitä muistin Leinon ja Riitahuhdan. Koska A:lla ei ollut sitä vastaan mitään, käänsin auton ja ajoin niille paikkeille, joilta muistin tien vievän Riitahuhtaan. Tammikuun kymmenentenä vuonna 2026 hänen kuolemastaan siellä tulee kuluneeksi tasan 100 vuotta.

Leino ei jätä minua rauhaan ja siksi tämä pikavisiitti. Ei ole koskaan suotavaa törmätä yksityiselle talolle noin vain, mutta uskaltauduin yrittämään. Ja kun paikan nykyinen omistaja ilmestyi uuden rakennuksen, ovelle saimme korona-ajasta huolimatta lopulta luvan käydä vanhassa Riitahuhdassakin ja ihailla sen lähes entisellään pysynyttä pihapiiriä.

Tämä kevät on todella ollut poikkeuksellisen kylmä, mutta vihreää riitti. Ja sitten pääsimme vanhan punaisen talon sisään. Olohuoneessa oli yhä jäljellä se sohva jossa Leino kuoli. Jäljellä yläkerrassa oli Kajuuttakin, Leinon viimeinen asuinsija ja työhuone.

Kajuuttaansa Leino kapusi aikanaan tikkaita myöten, kun talo oli pienempi, nyt sinne johtivat ihan portaat. Tunnelma oli edelleen rikkumaton. Kuvasin tapetin ja sen kapean sinivihervän boordin. Marjatta Okko, R.O. Stenin lapsenlapsi ja Riitahuhdan haltija kertoi minulle vuonna 1995 sen olevan ainoan joka Kajuutassa oli alkuperäistä; tapettikin oli kuulemma hieman myöhempää perua. Näin nyt toisen kerran elämässäni sen boordin joka oli nähnyt Leinon, ja tunsin outoa kiitollisuutta.

Jotensakin pyhä oli tunnelma. Näin myös Kajuutan ikkunan, josta Leino oli kirjoittaessaan katsellut ulos. Mikään siinä maisemassa ei ollut muuttunut. Vain puitten takana pilkottavaa taloa ei Leinon aikana vielä ollut.

Sama hauras ja hieno tunnelma vallitsi pienessä salissa, jossa Leino kuoli; heikkojalkaisena ja sairaana hän ei enää ollut kyennyt kapuamaan tikkaita ylös Kajuuttaan. Salin ikkuna avautui yhä peltomaisemaan, jonka takana rautatie vei silloin ja vie yhä matkustajia. Koronakeväänä vain harvemmin kuin yleensä.

Sata vuotta on sekä pitkä että lyhyt aika. Paljon on maailma muuttunut, sanoakseni asian laimeasti ja yksinkertaisesti. Leinon runoja luetaan toki vielä ja niitä tunnetaan, kiitos lähinnä Vesa-Matti Loirin laulutulkintojen, mutta muuten kirjallisuuden asema taiteiden joukossa on pahasti huojahtanut ja muuttunut aina vain viihdepitoisemmaksi. Hyvä ettei Leino ole sitä näkemässä. Ikkunat on kyllä avattu Eurooppaan kuten hän ja Kasimir Nykyaika-lehteä tehdessään toivoivat, mutta sieltä ei ole aina erityisen raikkaita tuulia puhaltanut tänne saakka. Tuntuu, että pikemminkin päinvastoin.

Ehkä jonkinasteista raikkautta löytyy Suomesta yhä,  koska Suomessa riittää vielä luontoa ja metsää, jopa rauhoitettua. Sitä mukaa kuin luonto kuluu ja sitä katoaa, myös ihminen ohenee eikä enää aina ymmärrä alkuperäänsä ja taustaansa, ajattelen. Puuta kyllä hakataan avohakkuuksi asti, mutta tilalle istutetaan sentään uutta. Sellusta syntyy paperia ja paperista kirja. Kirjan voi myös kierrättää. Minulle kirja on edelleen tärkeä, nimenomaan paperille painettu opus, ja ehkä siksi saatoin yhä seisoa siinä rauhassa, miettiä, muistaa vuoden 1926 tammikuun alkupäivien tapahtumia ja nauttia Leinon läsnäolosta, jonka edelleen tunsin. Totta tai ei, suuri henki jättää aina jälkensä. Tavalla tai toisella.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Ei no, Leino! Kiitos että elit ja olit. Uskon että runous pysyy silloinkin, kun moni muu taiteen laji on jo tullut tiensä päähän. Aina ilmestyy myös uusia lukijoita ja ymmärtäjiä, vaikkei niillä ruuhkaratikkaa täytetäkään.

Aika kului siinä ollessa ja ihmetellessä. Sitten oli lähdettävä, kiitettävä ystävällistä isäntäväkeä ja palattava kotiin. Koti on sana, jolla on minulle nykyään vain yksi merkitys: sen seinien sisällä saan rauhan.

Rauhaa tarvitaan. Ei elämää kuin peltoa voi ylittää, kirjoitti Pasternak. Aina meillä on ilomme ja aina myös surumme. Maailmassa vallitsee vähintäänkin eräänlainen kauhun tasapaino. Mutta hyvää on enemmän. On. Siihen itse uskon ja taas kerran uskoni tunnustan. Totesihan myös Leino Tumma-runon (Helkavirsiä 1, 1903) lopussa näin:

”Poika Tuonelta palasi,
tuli miesnä hiljaisena,
istui tuttuhun tupahan;
kohenti takassa tulta,
talon töitä toimitteli,
hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen selillä:
meni merelle, metsähänkin,
vei verkon, asetti ansan,
niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.”

(16.5.2020)