Olipa kerran kevät, jolloin luonto oli ainoa missä vallitsi vapaus.

Ei ollut kahviloita auki, ei levähdys- ja pysähdyspaikkoja, joissa puhua ihmisten kanssa, koska tuttuja ja tuntemattomia ei saanut enää tavata. Mutta silti maailmassa oli joki ja oli myös vene, jonka teki mieli vesille. Ja kun soutaja lähti soutamaan, joella häntä odotti sen rauha ja kuvajaiset, pilvet.

Vedestäkin voi taivaan nähdä. Siinäpä Upside Down Cake – Keikauskakku.

Olipa kerran A., joka tahtoi myös lähteä vesille. A:lla oli mukana kameransa. Ja mukana olivat myös lämmin sydän ja viileä katse, kuten Raghu Rai asian ilmaisi.

Putken läpi A.  katsoi taas kerran maisemaa ja sitten minuakin. Asiaan kuuluu, että hän saa kuvata minua sata kertaa, minä A:ta vain joskus ja silloinkin lähes salaa. Ja lähes aina kun kuvaan, näen kameran silmän. Tuntuu, että se kuuluu asiaan, koska pitkän putkensa avulla A. näkee vielä paremmin – usein oman sydämeni pohjaan saakka.

Olipa kerran talvi, joka ei vielä suostunut luopumaan paikastaan maailmassa. Koko oman aikansa se oli pysytellyt poissa, mutta kun neiti Kevät asteli paikalle, se julmistui ja lähetti pilviarmeijansa kevään kulkua lannistamaan. Monta yötä satoi lunta, moni aamu oli kuin unta. Eikä ihminen voinut kuin huudahtaa: ”On tämäkin kaunista, mutta ole silti kiltti ja mene jo pois, oi toveri Talvi.”

Olipa kerran aurinko, joka kuuli huudon ja saapui paikalle. Aina se päivän myötä sulatti lumen ja niin maa oli iltaan mennessä taas paljas.

Lumen allakin olivat kukat kukkineet, ruoho alkanut hieman jo viheriöidä ja monissa pensaissa olivat silmut aukeamaisillaan, joissain heisissä kukinnon alkujakin, avautuvia lehtiä. Kevään kulkua ei sittenkään voinut enää mikään mahti estää.

Olipa kerran myös ilta, joka ei koskaan jättänyt saapumatta. Taas kello alkoi lähetä yhdeksää. Ja taas kerran me huomasimme, miten aurinko laski ja miten taivas sen seurauksena syttyi tuleen ja alkoi vimmalla palaa.

Niin me kiiruhdimme saunalle, katsoimme sen kuistilta kauas luoteeseen ja otimme kuvia jokilaakson takana kytevästä palosta. Ja vaikka liekit loimusivat korkeina, eivät ne aiheuttaneet mitään vahinkoa. Niiden kauneutta ei pahinkaan virus voinut tuhota.

Olipa kerran yö, joka tuuditti meidät uneen. Ja kun aamu taas alkoi, toinen meistä heräsi. Hän tuli saliin, otti koneen mukaansa ja niin syntyi tämä pieni tarina. Ja juuri nyt ihminen, joka sitä kirjoitti, katsoo miten aamu taas kerran alkaa valostua.

Olipa kerran… niin, joka ainoa aamu sen voi vielä sanoa. Kello on vasta kuusi, eikä aurinko aivan vielä ole noussut, mutta taivas horisontin yllä punertaa jo. Ja niin sama ihminen nousee kohta tuolistaan, hakee keittiöstä vielä kupin kahvia ja menee sitten ulos kuistille ja ottaa tähän viimeisen kuvan. Voi olla, että silloin aurinko on jo nousemassa: The Sun Also Rises, kuten Hemingway kirjoitti. Ja vaikka pieni tarina loppuu tähän, suuri elämä jatkuu tuolla ulkona. Me seuraamme sen kulkua niin kauan kuin suinkin itse voimme.

(19.4.2020)