Herra Huu, kuten kaikki muukin tässä maailmassa, tuli tielleni sattumalta. Emme kylläkään tiedä, mikä sattuma on. Viisi vuotta sitten kuollut ystäväni Tolja siteerasi aina minulle Hegeliä ja väitti tämän sanoneen, että sattuma on vain tuntematon kohtalo. Kuinka tahansa, Huun kohtasin vahingossa, ja silti pieni musta mies alkoi kulkea kanssani samaa matkaa, tosin väliin pitkäksi aikaa salamyhkäisesti kadoten. Mutta aina oman elämän uusien käänteiden kautta hahmo ilmestyi silmieni eteen ja piti kädestäni kiinni niin kauan, että aloin taas kirjoittaa hänestä.
Kun tupsahdin aivan sivusta silloiseen lastenkirjallisuuteen, olin nuori aloitteleva kirjailijanplanttu. Nuori? – täytin 30 v. Huun ilmestyessä. Huvittaa tuo ikäkin nyt. Lapsille kirjoittivat lähinnä naiset ja sitä ei oikeastaan hirveästi arvostettu, josta syystä Haavikko antoi minulle sen neuvon, etten alkaisi sitä genreä kirjoittaa. Olihan meillä silloin jo esimerkiksi Marjatta Kurenniemi ja Kirsi Kunnaskin, mutta silti. No, toisin kävi. Tein sen, koska halusin. Vähitellen alalle tuli myös tätä toista sukupuolta ja moni asia tasaantui. Myös arvostus on kasvanut. Nyt ei pidetä ihmeenä, vaikka kuka kirjoittaisi mitä. Tämä on todella hyvä asia. Kaikenlaista vapautta arvostan.
Huun ensi kohtaamiseen liittyy monta kertaa sana jos. Jos emme syksyllä 1972 olisi menneet vierailulle Lähderantaan; jos siellä ei olisi emännöinyt muuan Marjut; jos en olisi häneen hieman ihastunut ja jos silloinen vaimoni, nykyinen Maikki Harjanne ei olisi tullut keittiöön jossa perheen emännälle lirkuttelin, en varmastikaan tietäisi herra Huusta mitään. Maikki suuttui näkemästään ja pakotti minut pois keittiöstä saliin, missä iso lapsilauma kiljui ja hyppi tekemisen puutteessa. Sain tehtäväkseni (rangaistukseksi) panna lapset kuriin. Pakko oli yrittää. Koska en muutakaan keksinyt, aloin kertoa tarinaa. Olin aamulla katsellut Laaksolahden pikkumökin ikkunan edessä olevaa omenapuuta, joka pudotti lehtiään. Ja niinpä pieni musta mies, jolle siinä keksin nimen…”mmm…herra Huu”, katseli myös omenapuun sulkasatoa ja päätteli, että puu oli sairas. ”Mutta minä parannan sen!”
Sitä pikkuista Laaksolahden taloa, johon Huun laitoin asumaan, ei enää ole, mutta nykyinen herra Huun residenssi sijaitsee Sitarlassa, samassa kylässä kuin kotimmekin.
Mökin haltijaa vain on vaikea tavata, koska kuullessaan ääniä herra Huu pakenee nopeasti paikalta. Vaatteetkin saattavat kiireessä jäädä naulakkoon.
Herra Huun matkan mutkikkaaseen alkuun täytyy liittää vielä yksi isoniso jos. Jos pieni kuusivuotias poikamme Lauri ei olisi illalla halunnut kuulla Huu-tarinoita uudestaan, en olisi niiden sepittämistä jatkanut. Mutta hän ihan itse halusi kuulla uudestaan ne, jotka juhlissa ex-tempore keksin ja kerroin ja pyysi lisää. Niinpä minun oli kirjoitettava jutut paperille, jotta todella muistaisin, mitä olin jo sanonut. Ja kun papereita oli iso nippu, mitäpä aloitteleva kirjailija sellaiselle tekisi, ellei antaisi sitä kustantajalle – usein myös ennakkomaksun toivossa.
Koska olin itse Otavalla töissä, lähetin nipun Aili Palménille, joka hoiti lastenkirjaosastoa. Hämmästyksekseni sekä hän että apulaisensa Marja Kemppinen ihastuivat tarinoihin. Kun vielä tuli kysymys siitä, kuka kirjan kuvittaisi, tarjouduin itse tekemään piirrokset. Olinhan aina ollut siinä luulossa, että minusta tulisi taiteilija. Rustasin koekuvia ja näytin niitä Markku Reunaselle, jonka huvittunutta ilmettä ja naurahduksia en unohda. ”No… mikäpäs siinä… kuvita vain.” Ja niin sain tehdä kuvat.
Kaikki kolme mainittua ovat jo kuolleet, Markku, tuo mainio herra Kreivi viimeisenä, mutta heitä ja heidän suhtautumistaan en unohda.
Taiteilija en edelleenkään ole, mutta jokaisen herra Huu-kirjan kuvat olen itse väkertänyt aina tähän vuoteen saakka. Ja kun Huuta alettiin kääntää monille kielille, aika monessa maassa myös kuvani saivat armon. Pidin niitä maita tietenkin sekä viisaampina että taideystävällisempinä kuin niitä, joissa kuvieni sijasta tehtiin ties mitä töherryksiä, kuten kiivastuksissani taisin sanoa.
Asian voi toki ilmaista myös toisinpäin.
Suurin sattuma tapahtui outoa kyllä silloin maailman jyrkimmässä maassa eli Neuvostoliitossa, jossa Gennadi Kalinovski Eduard Uspenskin pyynnöstä otti Huun kuvat tehtäväkseen. Neuvostorealismin alla eli täysin toinen kulttuuri, sittenkin. Tapasimme Kalinovskin kanssa kerran ja sanoin silloin, että piirrä kuvat niin kuin minä, mutta tee ne vain paremmin. Näin tapahtui. Nuo kuvat ovatkin ainoat, jotka ovat saaneet armon silmissäni. Kyllä Gena oli taiteilija jos kuka. Kuollut on hänkin Eetun lailla – kuten lähes jokainen Huun alkutaipaleeseen liittynyt, silloisia lapsia lukuunottamatta.
Kirjoitin perä perää kolme Huu-kirjaa (1973 – 75), kaikki erilaisia, koska muuten mistään ei olisi tullut mitään. Ja sitten tiesin, että Huu oli siinä. Finito. En ole koskaan kyennyt toistoon, en rahapajan kolikkokoneena olemiseen, vai miten tuon eli saman aiheen loputtoman toistamisen ilmaisisi. Ja vaikka Huuta pyydettiin lisää, teinkin kaikkea muuta, joka ei kuitenkaan enää herättänyt vastaavaa innostusta, ellei Hevosta joka hukkasi silmälasinsa (1977) oteta lukuun. Tiesin vain, että Huuta en voisi jatkaa. Tärkeintä minunlaiselleni kirjailijalle ja varmaan monelle taiteesta elävälle lienee se, että oma tekeminen tuntuu sekä oikealta että mielekkäältä.
Herra Huulla oli myös odottamatonta menestystä maailmalla. Huusta pidettiin alkuun eniten itäblokin maissa. Naapurissamme eli silloin alistetussa Eestissä sitä ja Hevosta painettiin heti 40 000 kpl mikä on käsittämätön luku. Tshekissä se sai myös erittäin hyvän vastaanoton. Siellä julkaistiin kaikki kolme ensimmäistä Huuta yhtenä laitoksena.
Komea kirja se on yhä.
Neuvostoliitossa Huu (Djadushka Au) sai venäjänkielisenä heille silloin vaatimattoman 100 000 kappaleen alkupainoksen, mutta lastenlehti Murzilkassa sen levikki oli monta miljoonaa.
Mitään niistä ei tietenkään maksettu – länsi oli vapaata riistaa. Mutta ei se ollut tärkeää. Nykyäänkin Venäjällä julkaistaan Huun kolmea ensimmäistä ja teattereissa se menee siellä jatkuvasti ympäri maan (kiitos Eduard Uspenskin pohjatyön). Mutta länsi. Muistan miten ystäväni Bo Carpelan joka käänsi ensimmäisen Huun ja Hevosen ihmetteli kun ruotsalaiset eivät lainkaan tajunneet niitä. Hän suorastaan pakotti Bonniersin julkaisemaan molemmat teokset. Ja siihen se jämähti.
Islannissa Huu menestyi hieman paremmin, jopa näytelmänä kuten Puolassakin. Mutta vaikka se löytyy myös englanniksi Anselm Hollon mainiona käännöksenä, ei sankarin hahmo sytyttänyt. Mutta onhan Mr. Boollakin kai aikaa odottaa sitä päivää parempaa?
Kaipa Huussa on jotain meidän ikiugrilaista perimäämme – ihan sieltä Intian alkuläheiltä? Tai miksei Japanin.
Kolme Huuta on Japanissa nähnyt päivänvalon, Mihokon kiitos. Ehkä herra Huu kirjoittaa siitäkin muistelmiinsa, jos ehtii. Toistaiseksi tyhjille sivuille on ilmestynyt vasta pari lausetta.
Kun kukaan Suomessa ei enää kysellyt Huuta, tartuin taas aiheeseen, koska se tuntui viimein vapaalta ja kiinnostavalta. Olin lähettänyt herra Huun Ranskaan kartalta löytämälleni Belle Ilen saarelle, jossa paljon myöhemmin olin lopulta itsekin käynyt. Le Palais oli nimeltään se kaupunki jossa pieni musta mies piti ravintolaa, mutta sainpas hänet takaisin Suomeen, kun oli pakko. Niin syntyi teos Herra Huu matkoilla, jonka Tammen ikimuistoinen Terttu Toiviainen julkaisi vuonna 1994.
Turha sanoakin Huun paluu ei enää ollut ajankohtainen, mutta kirjoittamisen vapaus oli suuri siunaus sinänsä. Seuraavassa teoksessa, jonka tekemiseen kului vuosia, herra Huu hoitaa puutarhaa (Tammi, 2000), ja sitten tuli jälleen pitkä tauko.
Herra Huu, rouva Huu ja vauva Huu (Tammi, 2006) kertoivat parinmuodostuksesta, joka ei pitkäikäinen ollut, mutta yrittänyttä ei laiteta. Taas seurasi tauko, kunnes kävi niinkin, että sankarimme vanha ammatti löytyi uudestaan. Niin syntyi Herra Huu pitää ravintolaa (2011). ”Minulla on mainio ajatus”, kuten H.A. Reenpää tapasi aina huudahtaa ja olin hetken samaa mieltä itseni kanssa. Kapakoitsijana pieni mies pysyisi ehkä hengissä.
Olisi pitänyt arvata, ettei sekään työ Huulta oikein luontunut ja niin oli kokkauspuuhista luovuttava. Tuon kirjan myötä herra Huukin olisi minulta jäänyt muistoihin ja unohtanut, ellei sattuma olisi puuttunut asiaan vielä kerran. Tai sitten se tuntematon kohtalo, jonka nyt onnekseni tunnen. Niinpä tänä hyvänä vuonna koronan kruunajaisista huolimatta on juuri ilmestynyt vihoviimeinen ja viimeiseksi myös jäävä Huu: Herra Huu ja Unen valtakunta (Tammi, 2020).
Mieleeni kohoaa aina erilaisia sitaatteja ja nyt muistan yhden erityisen lauseen Dumas´n kirjasta Kolme muskettisoturia: ”Unia kuin lumia, ne ovat kaikki lampaita.” Kaikki naiset näkevät unia, kirjoitti puolestaan Marja-Liisa Vartio. Myös herra Huu (mitä ilmeisimmin alter egoni) vaikkei nainen olekaan, on koko pienen ja pitkän ikänsä osannut uneksia. Toki monet asiat ovat uniksi myös jääneet. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Beautiful Dreamer hän on myös ja silloin vähän kuin kehtolaulu, lullaby, tai vielä paremmin ninnananna, tuo mainio italian sana. Kyllä Bing Crosbyn laulama viisu kuuluu uusimman kirjan pohjimmaiseen tunnelmaan. Onhan seikkailujen lisäksi myös lievä nostalgia, menneiden asioiden miettiminen ja samalla uusien kokeminen ja aina eteenpäin haluaminen liukunut kuin huomaamatta taas kerran teokseen. Näin ainakin itse uskon.
Tällä hetkellä nimenomaan lastenkirjallisuus on avainasemassa pitempien tekstien lukemisen yhä vain kaventuessa. Pidän lastenkirjallisuutta juuri nyt ehkä kaikkein tärkeimpänä kirjallisuudenlajina, onhan sen tehtävänä saada ja koulia uusia lukijoita, avata kirjallisuuden maailmaa ihmisille, jotka muuten tyystin jäisivät sanojen suljettujen porttien taakse. Lukeminen on ajattelua, kuten kirjoittaminenkin: maailman todellista hahmottamista, asioiden jäsentämistä. Itselleni se on ollut tiennäyttäjä ja tärkein kirjailijakoulu (Milne, Malot, Ring, Kipling, Tove Jansson, Linklater, Lagerlöf jne.jne.) ja vaikken enää luekaan vanhoja suosikkejani, ne ovat yhä kirjahyllyssä kunniapaikoilla. Ja pysyvät.
Miten sitten käynee herra Huun, siihen en itse voi mitenkään vaikuttaa. Monia yhteislaitoksia kolmesta ensimmäisestä on jo tehty, viimeisin Petteri Paasilinnan toimesta. Tehdäänkö edelleen, siihenkään en voi itse puuttua. Mutta kirjoittaa olen voinut. Once again, Sam. Vielä kerran, herra Huu. Vanhasta ja koetusta sekä nykyhetken toiveista ja unelmista syntyi tämä kahdeksas Huu-kirja, joka päättää herra Huun vaelluksen siltä osin kuin minä siitä tiedän. Numero 8 on kömpelöhkön Huun tavoin kompastuessaan ja kaatuessaan kyljelleen ikuisuuden ja äärettömyyden symboli ja ehkä siksi alati toiveikas herra Huu ajattelee sitä kuin omaansa.
Niin tai näin, ympyrä on joka tapauksessa kiertynyt umpeen. Sen myötä herra Huukin on viimein palannut alkuun ja istahtanut eräällä tavalla samaan tuoliin, josta aikanaan lähti. Mutta paikoilleen ei Huu varmastikaan tahdo jäädä, vaikka minä en enää hänestä kirjoita. Kuten Kavafis runossaan Ithaka kirjoitti, tärkeämpää elämässä on matka kuin se, että pääsemme viimein perille. Mitä vanhemmiksi tulemme, sen helpompi meidän on tämä ymmärtää.
(5.4.2020)