Jo kolmannen kerran lyhyehkön ajan sisällä sattuma vei askeleeni kohti kauppaa, jossa oli tarjolla Eeva Kilven kirjoja. Nyt kyseessä oli Prisma, ei aivan varsinainen kirjakauppa, mutta sama se. Ja tietenkin siellä ensimmäisenä silmiin osui pieni kaunis sidottu laitos Eeva Kilven kootuista runoista nimeltään Perhonen ylittää tien. Edelliset Eeva Kilvet jotka lähtivät mukaan olivat hänen päiväkirjoistaan tehtyjä; tämä teos oli niitä monin verroin kookkaampi ja runsaampikin. Runoja kun oli kertynyt lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Annoin kirjan A:lle lahjaksi, kun palasin auttamaan häntä viimeisten muuttotavaroiden kuljetuksessa. Arvelin, että kirjan runot, usein mietteliäät aforisminkaltaiset lauseet löytäisivät hänessä varsinkin tällä hetkellä osuvaa maaperää.

Toiseksi lahjaksi olin nopeasti kaapannut hyllyltä mm. hunajakukan siemenpussin sekä pellavaa: molemmista perhoset pitävät ja niitä A. mielellään kesällä ötököiden ja örkkiensa lisäksi kuvaa. Katse siis kesään ja kukkiin. Korona ei saa meitä lannistaa. Ja esityötä on jo tehty. Kottikärry on täysin A:n riipomien heinien peitossa.

Kirjaa A. luki jo autossa ja sitten luin minäkin. Monet runot olivat minulle ennestään tuttuja, mutta löytyi sellaisiakin, joita en lainkaan muistanut. Vanhaa ja uutta, ja vanhakin tuntuu aina uudelta. Sillä kun runo on hyvä, se kestää sekä monta lukukertaa että myös lukijan iän kanssa tapahtuvan kasvun ja muutoksen.

Koska maailma on nyt ahdettu täyteen koronaa, katson ja luen mieluummin mitä vain muuta. Ja mikä onkaan sen parempaa aivoille kuin runous. Eeva Kilpi on aina osannut yllättää. Prosaistina jo tunnetun Kilven ensimmäinen kokoelma ilmestyi 1972, kirjan viimeiset runot ovat vuodelta 2000. Jokaisessa kokoelmassa on oma näkökulmansa, eräänlainen piilokertomus alkaen rakastumisesta, kesästä, yksinäisyydestäkin, kunnes vääjäämättä  päädytään vanhuuden kokemukseen.

Mutta ensin rakkaus, tuo tuttu tunne. Sitä jos mitä täällä tarvitaan. Mikä sopiikaan paremmin juuri tähän nykyhetkeen virusvuonna 2020 kuin tämä:

”Siis kauneutta on.

Rakkautta on.

Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät

puolustakaa niitä!”

Juuri nyt maailma on täynnä sekä kurjuudesta kärsiviä että varsinkin ihmisiä, joiden sisään pelko on hiipinyt ja ottanut heidät otteeseensa, joka on jo varsinaisen kuoleman esiaste. Turhaan. Mutta turha sanoa sitä. Me emme voi toistemme reagoinneille mitään. Taas etsin lohtua ja apua Kilven kirjasta ja sattuma toi eteen tällaisen runon:

”MUISTOALBUMISTA

Kauneuden tuuli puhaltaa

hyvyyden temppelissä.

Rakkauden ruohikolla

levähdä ihminen.”

Mieleen tulee Lindblad, tuo unelias filosofinen läkkiseppä, toki aivan uudessa kuosissa.

Tänään ulkona tuulee, mutta aurinko paistaa ja valoa on vielä puoli yhdeksän maissa. Tänään maailma on toinen kuin vuosi sitten. Ja ensi vuosi on joka tapauksessa totta, jollakin lailla, jollakin tasolla. Mutta jos me emme usko siihen, että myös hyvää on tulossa, että maailma on mahdollinen paikka elää ja ihmisen kuuluu olla osa siitä, ei mistään tule mitään. Ja jotenkin Eeva Kilpi on sanonut senkin aikanaan:

”Kaiho täyttää mielen:

silmissä hämärtää.

Hyvästi pienet kirjaimet,

te joihin tuntui aina kätkeytyvän

muita tärkeämpi sanoma.”

Kukaan meistä ei jää tähän maailmaan, mutta sana, sanat ja lauseet ovat siitä outoja, että ne saattavat elää tuhansiakin vuosia. Ehkä näillekin käy niin? Kilven aforistiset runot tulevat sivuja selaillessani näkyviin ja jään lukemaan yhden alkua. Mutta runo onkin luettava kokonaan loppuun saakka:

”Elämän lopulla alkaa minuus taas hiljalleen

lähestyä ihmistä

kuin evakkomatkalta palatakseen,

kotiseudulleen,

omaan multaan kuolemaan,

levon saadakseen.

Arkana se lähestyy kuin pelotettu eläin,

kaatopaikoilla harhaillut,

kauan pakoon juossut,

haavoittunut, verta vuotanut,

arpeutunut, pahkainen.

Jos hiljaa ojennat kätesi,

se saattaa tulla

ja asettua sinuun loppuiäkseen.”

Iän myötä elämän tarkoitus selvenee, tai ainakin se miksi juuri minä olen saanut elää ja miksi olen elänyt juuri tällaisen, joskus mutkallisen ja koukeroisenkin elämän. Eeva Kilpi on omansa kokenut, syvästi ja hyvästi:

”Kunnioita itseäsi vanhuudessasi.

Käyttäydy arvokkaasti

vanhuutesi läsnäollessa.”

Kunnes kuolema meidät erottaa. Mutta ei se aina erota. Me muistamme, he muistavat ehkä meidät. Miten hyvä on sittenkin yhä vain olla ihminen tässä maailmassa. Ja kuvat joita otamme muistuttavat meitä toisistamme nytkin. Miksei sitten ikuisuudessa?

”Peloton ääni on kuolematon.” Se sitaatti on kiinalaista vanha viisautta, ei tätä uutta koronaa. Miksi pelkäisimme, se on niin turhaa. Meidän tehtävänämme on elää ja jaksaa jatkaa niin kauan kuin suinkin tätä maallista vaellusta. Kuten Kilpi yhdessä viimeisistä runoistaan kirjoittaa:

”Te kaikki joita minulla ei enää ole,

hyvää päivää.

Olen tullut kotiin

ja ensimmäiseksi näen,

että te puututte.

Te olette luonani sillä tavoin,

ei-olemalla

ja sillä tavoin olemassa

ja läsnä,

tungokseen asti.

Täällä te olette kaikki.

Minä astun teidän joukkoonne,

kumarran kynnyksellä:

Hyvää päivää!”

Jos kirjahyllyyn mahtuisi vain yksi kirja, se voisi olla vaikka tämä Eeva Kilven runoteos. Ja tyhjä, yläkerrasta paikan löytänyt hylly, muuton juuri kokenut, on saanutkin sen ensimmäiseksi teoksekseen. Kaktus vieressä taas edustaa sitä sitkeyttä joka meissä kaikissa jossain on. Kunhan vain muistamme sen.

(1.4.2020)