Kauan kauan sitten, jo 1800-luvun lopulla nuori Leino ja hänen vähän vanhempi veljensä Kasimir huudahtivat: ”Ikkunat auki Eurooppaan”.

He perustivat oikein kulttuurilehti Nykyajan sitä varten. Lehti eli vain puolitoista vuotta, mutta iskulause jäi. Ja jotain maassamme lopulta tapahtui: piskuinen Suomi jopa liittyi osaksi sekä Euroopan unionia että rahaliittoa. Kaikki näytti pitkään hyvältä. Kunnes saapui virus Kiinasta, Hubein maakunnasta, lepakoiden loisisäntien kautta, jos olen oikein ymmärtänyt. Ja kaikki, taas kerran aivan kaikki muuttui yhdessä kiitävässä hetkessä.

Korona on paitsi kruunu myös auringon kehä. Kummallakaan ei ole sen suurempaa symboliarvoa taudin suhteen, päinvastoin: viruksen tuhot ovat ihmishengissä ja taloudellisestikin mittaamattomat jo nyt. Ja aina vain alaspäin syöksymme. Näyttää taas että vasta pohjalta voimme lähteä kapuamaan ylöspäin.

 Valtiot ovat valinneet karanteenien ja stagnaation tien taudin pysäyttämiseksi, mutta monissa maissa edes se ei ole toiminut kovin hyvin seurauksin: Italia, Espanja, Ranska, kohta Saksakin ja Itävalta ovat aika vaikeassa jamassa. Ja pian myös Suomi, kai. Rajoja ja ovia suljetaan aina vain tiiviimmin, ihmisiä teljetään koteihin, vanhoja (yli 70 v. ) ns. suojellaan. Maailma oli vielä äsken vapaa ja avoin, Eurooppa ikään kuin yhtä, joskin illusorisesti sillonkin. Mutta nyt olemme kohta lähes kaikki vain kotien vankeja.

Uusin maailmansota on siitä outo, että tätä hyökkääjää eli virusta ei voi paljain silmin edes nähdä. Siksi puolustustaistelumme lienee monin tavoin häviöön tuomittu. Mutta kai yrittää kuitenkin täytyy: käsihygenia, etäisyys, paperinenäliinat, yskiminen hihaan. Ehkä se autaa, jotenkin. Mutta luvut kasvavat. Lievinkin skenaarion näkyy puhuvan yhdestä miljoonasta tartunnan saajasta.

Kuinka kauan tässä vielä kuljetaan alaspäin, on tietymätöntä.  Ja mitä tästä seuraa poliittisesti on myös täysin levällään. Aluksi hallituksen toimet hyväksytään myös opposition turvin, kuten juuri nyt; sitten sekin kuppi kääntyy täysin nurin heti kun kriisi ja poikkeustila pitkittyvät ja ihmiset alkavat nurista ja reagoida. Veikkaan siis, että seuraavissa vaaleissa oppositio voisi yksin muodostaa hallituksen, varsinkin kun työttömyys lisääntyy. Saapa nähdä miten käy.

Perusoikeus, vapaa liikuvuus, on uhanalainen, ja ikääntyneitä rajoitukset jo koskevat. Puheoikeus ja sananvapaus meillä vielä on ja ne pysyvät vaikka suljettujen ovien takana. Ikkunasta (ja mielen ikkunasta) näkee onneksi kauas, ainakin täällä maalla. Avara mieli on suurin pääoma, se pitää hengissä. Henki voittaa lopulta aineen. Näin on nyt pakko uskoa.

Tuntuu toisaalta,  että kohta puheoikeus on kohta ainoa mikä todella on jäljellä. Tosin ei se ehkä paljoa hyövää.  Itselläni on vain tämä yksi ääni jolla ei maata ohjata, omaa talon sisällä tapahtuvaa toimintaa vain, jos se ei A:ta haittaa. Lähes kaikissa valtiollisissa äänestyksissä olen aina jäänyt jyrän alle. Alan tajuta mikä senkin selittää. Ehkä se, että Suomen kansa rakastaa korona-aikanakin ohjelmia tyyliin Masked Singer. Voi hyvä Sylvi! Tuo ohjelma on irvokkuuden huipentuma jos mikä.

Miten kaipaankin nyt korviini jotain ylevämpää, vaikkapa aarioita Verdin oopperasta jonkun ihanan naisäänen laulamana. Tai C.P.E. Bachia. Myös Rahmaninov rauhoittaisi. Tai sitten aloittaisin aivan alusta Proustin teoksen Kadonnutta aikaa etsimässä. Mikä virhe, että kirjastot laittoivat ovensa kiinni! Nyt jos koskaan myös kunnon kirjoilla voisi olla lukijoita. Sataakohan tämä seisokki edes äänikirjojen laariin?

Kävimme hakemassa A:lle isomman näytön töistä koska etätyöt tulevat nyt kestämään. Pistäydyimme sitten Kaaressa, ostoskeskuksessa. Etäisyys, käsihygienia, kaikki vastaava otettiin tietysti huomioon. Ostoskeskus oli aivan tyhjä. Hyvä siellä oli siten liikkua riskiryhmäläisenkin. (Siskoni, tuo 90 v.,  kutsuu itseään riskiksi ryhmäläiseksi). Kahvilassa vain me, ja kaukana yksi apea liikkumaton nainen. Olin myös perjantaiaamuna ollut ainoa asiakas Saint Honoréssa. Kyllä yrittäjät joutuvat aivan liian lujille. Mutta se ei ollut varsinainen asiani tässä. Vaan se, että kun ajoimme takaisin, A. etsi Spotifystä musiikkia ja Mozart alkoi soida. Olin juuri sillä hetkellä ajatellut miten klassinen musiikki auttaa ja parantaa mieltä ja sielua. Taas tällainen sattuma sai hyvälle mielelle. Ja kyllä ihmisiä auttaa myös klassinen kirjallisuus. Heti teen siitä omaa listaa klassikoista: Proust, Tshehov, Kivi, Shakespeare, ja sitten Virginia Woolf, Natalia Ginzburg, Maria Jotuni. Siinä pieni rypäs alkuun, rypäs omaan makuuni.

Taidetta me tarvitsemme ja kirjoja, mutta museot ovat kirjastojen ohella myös kiinni. Pian suljetaan varmaan aina vain lisää liikkeitä, kunnes koko maailma on jähmettynyt jääksi. Edellinen jääkausi kesti vuosituhannet toistensa jälkeen ja kun jää viimein alkoi Suomessa sulaa, maa vapautui hyisistä kahleista vasta vähän yli 10 000 vuotta sitten.

Tämän jääkauden kestosta ei ole varmuutta. Mutta kai se on lyhempi.

Karanteeneissa on toisaalta aikaa olla ja tutustua itseensä, myös lukea. Myös henkisessä karanteenissa Suomi on.  Rajat on nyt pantu kiinni, lähes.

Toisaalta olen saanut uutisia Ranskasta ja siellä on kaikki vielä pahemmin: on oltava kaiken aikaa kotona eikä ulos ole mitään asiaa ilman kulkulupaa jonka saa anoa internetistä. Sakko pamahtaa saman tien. Koiraa on lupa ulkoilluttaa tuollaiset viisi minuuttia kerrallaan. Pariisi, tuo Moveable Feast a la Hemingway on kuulemma hipihiljainen, hiljaisempi kuin koskaan. Kaikki paikat ovat kiinni paitsi ruokakaupat ja apteekit. Hipsit kauppaan ja takaisin kotiin, jos saat siihen ensin luvan. Olet toden totta vanki. Tämä on ilmeisesti meilläkin kohta edessä, ei vain iäkkäillä, vaan aivan kaikilla. Onneksi ympärillämme on luonto. Suomi on sittenkin suuri metsäinen kaunis maa. Ylös, ulos ja lenkille, kuten Tarvajärvi toisteli.

Kun tämä kriisi loppuu, ja jokainen kriisi loppuu aikanaan, alkaa eurooppalainen avunhuutojen konsertti joka tutisuttaa entisestäänkin hataraa ja eripuraista unionia. Mitään hyvää siitäkään ei seuraa. Rahaa vaaditaan, sitten sitä painetaan ja syydetään joka paikkaan kuin setelirahoituksen aikoina. Mahtaako sekään enää pelastaa talouden romahdukselta. Valtiot ottavat yhä enemmän velkaa, USA kaikkein eniten. Mahdoton on tuota velkaa maksaa takaisin enkä usko että USA edes koskaan yrittää. Siihen edes sen rahkeet eivät riitä. Mutta maailman valtias ei piittaa. Kukapa sitä voisi kovistella?

Kaiken lisäksi raha on vain käsite ja sopimus, mitään todellista arvoa sillä ei ole; ei edes kullalla, vaikka siihen uskotaan todella lujasti. Sopimus sekin. Yhtä hyvin voisimme pitää arvokkaana vaikkapa kvartsia ja kerätä sitä kassakaappeihimme. Mutta sitä kivennäistä taitaa maailmassa olla liikaa.

Nykyinen velanotto muistuttaa pyramidihuijausta. Myös jokin toinen taho vetää tässä välistä ja korjaa osan hyödystä. Kuka? Sitä en ole vielä kyennyt ymmärtämään. Vain piskuinen Suomi yrittää kuten aina maksaa kiltisti takaisin sen velan minkä saa. Voi meitä, rehellisyyden perikuvia. Onnellisten maa jo kolmannen kerran peräkkäin… Tästäkö se johtuu?

Kun katson Eurooppaa, näen senkin, että Italian pankkien kohtalonhetki on nyt ja senkin tiedän, että moni muu Euroopan pankeista on sitonut itsensä niihin. Ja entä sitten? Seuraa iso romahdus. Sitten on edessä taas vuoristotie ja nöyrä askeltaminen takaisin kohti huippua. Hidasta ja vaivalloista on ylösmeno. Kuukaudessa voi kaiken menettää, kymmenessä vuodessa sen saa ehkä rakennetuksi takaisin. Alas tullaan aina liukumäkeä. Painovoima vetää. Isaac Newton ja gravitaatio.

Yöllä heräsin ja olin aivan virkeä ja mietin taas tätä koronatilannetta A:n nukkuessa. Mihinkäs maailmasta pääsee, varsinkaan sen uhkakuvista.

Mieleeni kohosi väkisinkin kaksi teosta, joista kummastakin olen jo aikaa sitten pitänyt. Ensimmäinen on tietenkin Albert Camus´n Rutto (La Peste, 1947). Se pitäisi juuri nyt ehdottomasti lukea uudestaan. Kirja minulla on ollut, mutta kaiken tämän muuttotouhun keskellä se on piiloutunut katseiltani, tuo vanha Otavan valkeakantinen Kompassi-pokkari.

Ruttoon verrattuna covid-19 on sittenkin melko lievä kulkutauti – ainakin vielä, ellei virus hurjistu matkalla yhä suurempaan tuhoon. Ennen ruttoa salailtiin kunnes salaaminen kävi mahdottomaksi kun ihmisiä kuoli kaduille noin vain. Nyt koronasta taas puhutaan niin paljon, että korvakäytävätkin tukkeutuvat. Camus´n kirja kertoo eristyksestä ja ihmisistä joilla on yhä halua elää ja joihin kuolema kuitenkin tarttuu tavalla tai toisella, jos ei tautina niin pelkona. Hieno teos, Juha Mannerkorven klassiseen tyyliin hyvin kääntämä. Otava voisi ottaa siitä uuden painoksen? Itse tilasin juuri yhden niteen Sammakon kirjakaupasta, jossa se oli myynnissä jopa alennuksella (9 euroa). Jos löydän vanhan, voin hyvin lahjoittaa sen eteenpäin. Kirjalla saattaa nyt olla kysyntää.

Ruton vaaniva olemus toistuu Viscontin elokuvassa Kuolema Venetsiassa (1971) joka perustuu Thomas Mannin samannimiseen kirjaan (1912). Säveltäjä Gustav von Aschenbachia (ikään kuin Gustav Mahler) näyttelee Dirk Bogarde. Vanheneva kaikkeen pettynyt säveltäjä, ihastuminen ja rakastuminen nuoreen poikaan, Tadzioon. Salaperäisen ruton edetessä itse rutto unohtuu, kun intohimo saa vallan. Miten koskettavasti Visconti kuvaa sen.

Kun Tiikerikissa oli spektaakkeli aikakaudesta ja luokkayhteiskunnan muutoksesta, tämä elokuva on puhutteleva yksilökuvaus tuhoon tuomitusta kaupungista ja sinne eksyneestä ihmisestä. Gustav ihastuu poikaan, mutta hänessä varsinkin kauneuteen ja menetettyyn nuoruuteen. Klassinen on loppukuva Lidon hietikolta, jossa ohimoilta harmaan tukkansa mustaksi värjännyt onneton Gustav kuolee ja lysähtää rantatuoliin mustan värin valuessa hitaasti ohimoille. Rakkaus oli utua kuten Tadzio. Mutta niin oli koko elämäkin.

Yritin löytää elokuvasta vanhanaikaista dvd:tä, mutta sellaisia ei oikein enää myy kukaan. ”Lopussa” – siinä sana johon useimmin törmäsin. Ei auta. Onneksi muistan elokuvan hyvin. Ehkä se joskus vielä tulee televisiosta, jos on tullakseen. Mutta sisu ei antanut periksi ja löysin dvd:n lopulta Amazon.uk:n sivuilta, sain jopa varmistuksen siitä että se saapuu joskus postitse. Väliin on onnea matkassa.

Onnea, niin. Olen ollut naimisissa nyt kuukauden ja viikon. Tuntuu yhä hyvältä, aina vain paremmalta.

A. on etätyöläinen mutta jo tietokoneen äärellä ennen kello seitsemää, ahkera työmuurahainen. Kaikkialla kaikuu nyt sama laulu: lomautetaan ja irtisanotaan. Huonosti käy työttömyystavoitteiden. Mutta vaikka uhkat ovat todellisia, töitä pitää paiskia, jos niitä vielä on.  

Sama on laulu omien askelteni. Työ on elämän huvitus, sanoo usein siteeraamani tammelalainen sananlasku. Onneksi minulla on tämä koneeni joka ei ainakaan vielä ole jättänyt minua pulaan, vaan näkyy yhä antavan sanoja, jos kohta palkkaa niistä on aina vain vaikeampi saada. Vaan ajatus sentään kulkee, juoksee ja elää. Se on tärkeintä, ainakin omasta mielestäni. Ja onneksi talossa ja tuolla pihalla ja ympäristössäkin riittää töitä. Juuri nyt pyykkikone hurisee ja kun se on valmis, ripustan pyykin ulos narulle kuivumaan. Muistan otsonin tuoksun, kun kuivat vaatteet ottaa narulta. Itse asiassa tunnen sen jo. Yksi tämän maailman hyvistä hajuista.

Edessä on uusi päivä ja kuten aina illalla näemme, miten päivä taas kului. Aurinko on vasta nousemassa ja valaa taas voimaa ja iloa luontoon. Auringon valon ja lämmön myötä kohoaa mielialakin. Periksi ei anneta.

Tämä todentuu myös konkreettisesti. Sunnuntain kuluessa saapuu sitten A:n sisko Anu kolmen koiran kanssa, hän kutsuu koiria pojiksi. Retkue (Eino Leinon lausuntakiertueestaan käyttämä sana) on taas vauhdissa. Kukaan ei ole niin nopea ruuan perään kuin spanieli Onni. Muualla kuulemma kiltti ja hyvinkäyttäytyvä, mutta täällä häpeämätön lokki.

Ehkä vapaus, kahleeton elämä edes hetken on osasyynä siihen. Vapaus on asia, joka lopulta voittaa pelon ja kuoleman, luulen. Näin tuntuu myös näiden koirien kohdalla olevan. Toki meidän ihmisten on ymmärrettävä, ettemme voi töytäillä ja kuljeksia aivan missä tahansa irtipäästettyjen koirien tavoin, varsinkin jos siihen sisältyy taudin saamisen ja sen levittämisen riski. Silti vapauden kaiho on ja pysyy myös meissä, ei se minnekään katoa. Uneksia saa. Ja minä uneksin nyt: kyllä sekin päivä tulee, jolloin rajapuomit taas kohoavat ja ovien lukot avautuvat. Sen toivossa on helpompi elää.

(22.3.2020)