Elämme jo maaliskuun alkua. Ei vähä mitään: maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sinivuokkoja on jo näkynyt. Ensin otin niistä kuvan minä, sitten A. Turha sanoakin: hänen kuvansa oli ja on parempi. Niinpä se saa luvan ilmestyä tähän.

Maaliskuun vaihteen päivät ovat olleet tietystikin vaihtelevia. Väliin saatiin jopa aurinkoa, joka heijastui makuuhuoneen seinälle niin, että minun itseni oli otettava siitä kuva. Kuvaan halusi hieman yllättäen myös nukkeni Pupu, jonka 40-luvun puolessavälissä sain Maiju-tädiltä Kajaanista. En rajaa sitä kuitenkaan pois. Lapsuus on kaiken elämämme perustaa.

Talvi oli ja meni ja oikeastaan näyttää vasta tulevan, sillä kun katsoo ikkunasta ulos, räntä lentää vaakasuoraan ja kaikki peittyy valkeaan hämärään.

Mutta sisälle ei tuule eikä tuiskua. Niinpä sisätyöt kuuluivat kuin luonnostaan tämän päivän ohjelmaan. Olimme päättäneet maalata yläkerran vierashuoneen seinät ja lattiankin ja sen vuoksi aloin sitä aamupäivällä tyhjentää. Muu hoituu aina joten kuten, mutta vaikeimpia ovat edelleen täpötäydet kirjahyllyt, joita sielläkin oli yksi seinusta täynnä.

Onneksi olen kerännyt muovikasseja, ja onneksi niille löytyi nyt todella käyttöä. Kirjat muovikasseihin odottamaan lajittelua ja uutta ylösnousua ja kassit yläkerran kirjastovälikköön, siinä johtoajatus. Outoa kyllä se myös toteutui. Ja kaikenlaista kirjaa löytyi taas: vanhoja tuttuja ja myös sellaisia niteitä, jotka olin jo täysin unohtanut.

Kiinnostavin oli ehkä kuitenkin vanha kielioppi joka on seurannut minua jo 1950-luvulta lähtien.

Tämän kirjan pystyn ajoittamaan harakanvarpaista, joita lähes joka sivulle olen tehnyt: niin alleviivauksin kuin omin kirjoituksinkin. Leima HM NAVY paljastaa ajankohdan: sen ainakin olen tehnyt vuonna 1956. Sana Sirkku joka näkyy toisaalla taas viittaa kevääseen 1958, jolloin kävin viimeistä vuottani Kallion Yhteiskoulussa. Minulla oli luokkasormus ja annoin sen silloisten tapojen mukaisesti Sirkulle. Hän heitti sen katuojaan ja sinne sormus jäi. Sitä hopeaa on turha kuitenkaan enää murehtia.

Lopulta tämä täysin sotkemani V.A. Hailan ja Anna Isoniemen teos oli käytössä vielä vuosina 1965 – 67 kun opetin äidinkieltä Käpylän Iltaoppikoulussa. Olin epäpätevä ja päteäkseni minun piti joka päivä opetella kieliopin avulla sitä, mitä sitten illalla minua vanhemmille oppilaille opettaisin. Siitäkin selvittiin.

Kieli on elämän perusta. Kielioppi taas opettaa meille kielen rakenteen; sen miten sitä parhaiten, täsmällisimmin ja ja joka tavalla oikein voimme käyttää, varsinkin kun kirjoitamme. Huono kielitaito aiheuttaa erehdyksiä, jotka voivat lopulta olla vaikka kuinka vaarallisia. Taas kerran tulee mieleen painottaa sitä, miten tarpeellinen on oman äidinkielen taito.

Alakoulussa jo opin jotain, kolmannella ja neljännelle jo vähän enemmän ja sitten Kallion yhteiskoulussa alkoi ankara paukutus, ihan ulkoluku, joka jatkui aina vuoteen 1962 kun pääsin ylioppilaaksi Munkkiniemen yhteiskoulusta. Kallion yhteiskoulusta tuli lopulta ilmaisutaidon lukio, mutta Muncca jatkaa edelleen yksityisenä yhteiskouluna ja saattaa yhä maailmaan munkinkaapuisia abeja, joista tulee ylioppilaita sitten kun tulee.

Kielioppikirjan välissä oli lisäksi lappunen, jossa oli ainekirjoituksen aiheet luokalle IV A. Se taisi olla alin luokka tuossa oppikoulussa.

Kirjasimen tyypistä näen, että minulla on tuolloin ollut vielä käytössä pieni ja heiveröinen kirjoituskoneeni Triumph Tippa, joka lopulta heitti henkensä ihan vain siksi, että paukutin sitä liikaa. Kepeät mullat jossain jätevuoressa. Silloin ei valitettavasti vielä kierrätetty mitään.

Katselen antamiani ainekirjoituksen aiheita nyt aika hämmästyneinä. Sekä asiaa että vapaa-aiheita on surutta sekaisin. Itse olisin ehkä kirjoittanut aineen Issan haiku-runon pohjalta. Kuka lie haiun suomentanut: veikkaan Veikko Polamerta tai Kai Niemistä, jos kohta hän on tuolloin 1966 ollut vielä murrosiässä. Tuo aivan liian varhain kuollut Pola siis?

Muistoja on maailmamme täynnä ja varsinkin vanhat kirjat kantavat niitä mukanaan mitä itseeni tulee. Minulle entisestä elämästä muistuttaa nimenomaan kielioppi. Sehän on itse asiassa syypää omaan oikeinkirjoitukseeni, vaikkei sentään virheisiin. On toisaalta kyllä Haila-Isoniemen Suomen oppikirjan vika tai sitten ansio, etten vieläkään kykene kirjoittamaan alan tekemään, vaan tietenkin alan tehdä! Ja vielä vähemmän saatan sanoa rupean tehdä. Saattaako kukaan? Jos, rupean kiihtymään… Silti olen ymmärtänyt, että tuokin on nykyään mahdollinen ja jotenkin jo hyväksytty muoto.

Räntäsade ulkona jatkuu – maa on nyt valkoinen, joskin vain hetken. Käyn ottamassa siitä vielä kuvan ja jatkan sitten taas uurrastusta kodin kunnostamiseksi. Kaikkea mahdollista ja mahdotonta on edessä, mutta kaikesta selvitään. Kun on motiivi ja halu tehdä A:n ja talon hyväksi jotain, se kantaa. Vaikka lumipyry kuinka kuljettaisi kaupunkeja, kuten Jyrki Pellinen aikanaan kirjoitti, talomme seisoo yhä tukevasti tällä kalliolla tuulta ja ikäänsä uhmaten.

Ja sitten pyry laantuu ja maisema on hetken valkea. Tie saunalle näyttää kovin kauniilta, kunnes lumi alkaa lähes saman tien taas sulaa. Kevättä sekin. Niin myös on, että jos kerran talo on yhä tässä ja pysyy, niin mikä ihmisen on ollessa. Samaa yritän toki itsekin.

(4.3.2020)