Tänään (I dag) oli ikimuistettavan Gustaf (Guss) Mattssonin käyttämä pakinanotsikko. Hän oli ammatiltaan kemisti mutta jäi kirjallisuuteen ihan pakinoiden kirjoittajana, vieläpä korkeatasoisten. Ikimuistettavaa miestä tuskin monikaan enää muistaa, mutta minä muistan. Siitäkin minun on kiittäminen Tuomas Anhavaa, joka kuten aina ei salaillut sitä mistä ja millaisesta kirjallisuudesta piti, ja millaisesta ei.

Tänään on tänään ja ennen kaikkea tänään on A:n syntymäpäivä. Juhlimme sitä ilmeisen toisin kuin mitä hän itse ennen, koska emme ole ulkomaanmatkalla, jolla hän on tavannut olla. Pitihän meidän sellaisellekin lähteä, vaan A:n työesteet kasvoivat liian suuriksi. Niinpä matkaamme Sitarlassa Niemelän talossa, tosin keskellä hiljaisuutta, rauhaa, luontoa ja hurjaa erämaata kuten tapaan niin mielelläni sanoa.

Toinen lempilauseeni saa luvan seurata tuota ensimmäistä: Sitarla on maailman keskipiste. Lause naurattaa aina A:ta, koska se on hänen mielestään todella epäuskottava, tai kuten itse nyt sanoisin niin korni. Mutta: eikö jokaisen ihmisen maailman keskipiste ole sittenkin juuri se kohta jossa hän kulloinkin sijaitsee?

Silti olemme nytkin matkalla, sillä jokainen päivä on matka ja se matka vie jokaista kohti toista elämää, jonka kevät tuo tullessaan; niin meitäkin. A. ei ole syntymäpäivien viettäjä, joten emme vietä tätä päivää tänään lainkaan. Nyt on siis vain sunnuntai sunnuntaitten joukossa, päivä ennen maanantaita juuri nyt. Ja huomenna, kuten kaikki tiedämme, alkaa aina arki, työ ja loputon aherrus.

Jos A. ei vietäkään syntymäpäiväänsä (hänen puhelimensa täyttyy juuri kylläkin onnitteluista) niin minä vietän sitä kyllä. Valmistelut alkoivat jo eilen. Hyvin hienovaraisesti aloin kysellä mitä sankaritar, joka ei ole sankaritar haluaisi aamiaiseksi tavanomaisten lisäksi.

Hauskaa kyllä hänen toivelistansa oli heti selvillä: café au lait, tuo ranskalainen maitokahvi, joka on ihan caffe latten sisar, tummempipaahtoisena vain. Myös tuoreet croissantit sekä hillo ja levite ja juusto kuuluivat toivelistaan.

Ei siis vähä mitään.

Lahjoja hän ei myöskään halunnut, joten olin jotain piilottanut taloon ja kun yöllä heräsimme puoli kolme, saatoin antaa ne hänelle, ikään kuin vahingossa, yön tuomina erehdyksinä. Ja kas, ainakin ne otettiin vastaan, enkä saanut pyyhkeitäkään pahemmin, koska minkään valtakunnan budjettia en ollut ylittänyt; päinvastoin. Tämän saatoin A:lle jopa vannoa lähes hyvällä omatunnolla. Ja kuten tiedämme hyvä omatunto on paras päänalunen, kuten nuori Antti Tuuri aikanaan laittamattomasti aina totesi.

Siitä siis selvittiin, mutta pahempaa oli se, että A. oli tyttäreltään jo saanut lahjan ja sen mukana oli kortti. – Missä on sinun korttisi? kuului kysymys sankarittarelta joka ei ollut sankaritar saati syntymäpäivänsä viettäjä.  Ups, se oli täysin unohtunut. Mutta mikä auttoi. Menin vanhaan työhuoneeseeni ja piirsin kiireellä ja häthätää kortin ja vein sen hänelle. Onneksi se kelpasi. Siinä herra Huu, hieman hämmentyneen ja ovelankin näköisenä ojentaa tulpaania A:lle ja pitää kädessään pakettia jossa lahja.

Mitä Huun pitelemässä lahjapakkauksessa on, siitä ei nyt ole syytä tässä puhua. Sen näyttää vasta tulevaisuus.

Yöllä tuuli tuuli ja ujelsi ja vesi lotisi. Aamulla ujelsi yhä, mutta jo vaisummin. Kuten aina myrsky oli tullut ja lähti samaa vauhtia, joten syntymäpäivästä uhkaa siis tulla kauniimpi kuin prognooseissa. Ehkä taivaan valtiaatkin ovat noteeranneet erään mainitsemattoman päivän merkityksen.

Aamulla nukuimme tavallistakin pitempään, joten kun puoli kahdeksan hätkähdin hereille, kipaisin suoraa päätä keittiöön tekemään tilattua eisyntymäpäivä-aamiaista. Olin löytänyt vanhan Alessin sähkölevylle asetettavan kahvipannun, täytin sen alaosan vedellä, yläosan kahvinpitimen Café Parisiennellä, jonka A:n huomaavainen isosisko oli tuonut aiemmin, ja ryhdyin sitten paistamaan croissantteja, jotka olivat pakasteina. Luin ohjeet ja naksautin uunin päälle. Ehkä tästä selvittäisiin.

Hain nyt sankarittarelle (tällaiseksi häntä edelleen hiljaa kutsun) lehden maantien laidasta ja jätin hänet lukupuuhiin, joissa hän muuten yhä vierelläni on. Viikonlopun Hesarit kannetaan ihan laatikkoon, muu tulee jo diginä. Mutta täytyyhän isoon uuniin saada poltettavaakin, minä puolestani tuumin. Kumpikin pitää siis järjestelyä hyvänä.

Croissantit alkoivat hitaasti kohota uunissa. Napsautin nyt espressokeittimen päälle, jotta saisin kuumaa vaahdotettua maitoa, joka ei aivan kuulu café au laitin alkuperään, mutta joka kuului A:n tilaukseen. Sitten katoin pöydän, etsin hillot (aprikoosi- ja viikuna-) sekä juustot ja Keiju-levitteen, koska kaloreista on meillä pidettävä huolta. Ja sitten aloin kuunnella Alessin pannun kohinaa ja pupinaa kun tulikuuma vesi nousi kahvin läpi ja jäi pannun yläosastoon. Kahvi ainakin oli valmis.

Kutsuin sankarittaren, joka ei syntymäpäiväänsä vietä sitten aamiaiselle. Hänen direktiivinsä oli ollut lyhyt ja ytimekäs: pääasia että kahvi on hyvää ja että sitä on riittävästi. Ja riittävästi sitä myös oli. Otin croissantit paistuneen näköisinä uunista vain huomatakseni että sisusta oli edelleen osin raaka. Hm. Takaisin uuniin. Onneksi olin jo ostanut myös muutaman valmiin joskin edellispäiväisen croissun, joista tuli hyvä hätäratkaisu uunin lopputulosta odotellessa. Ja kun tuoreet olivat valmiit, ei niitä enää tarvittu. No. No harm done. You just can´t win them all.

Laitoin Francoise Hardyn laulamaan ja lupasin vielä siivota keittiön kuntoon. A:n katse oli paljonpuhuva, hän ei luota siivouskykyihini aivan samalla tavalla kuin omiinsa. Ulkona sade alkoi hiljetä yhä vain ja päivä valjeta.

Kaunis siitä tulisi, sitä todella toivoin. Millainen, sitä en aivan vielä osaa tätä kirjoittaessani ennustaa, mutta tuskin sen huonompi kuin monista muistakaan. Siihen uskon, siihen luotan.

Tärkeintä on kai se, että ihmisillä on hyvä olla toistensa kanssa ja rauha mielessä, olipa päivä sään puolesta millainen tahansa. Loppu hyvä, kaikki hyvin siis? Näin ainakin yritän taas kerran ajatella ja toivoa. Ja vaikka päivä on aivan tavallinen päivä, vain yksi sunnuntai muitten joukossa, mutisen nytkin tätä kirjoittaessani niin hiljaa, ettei A. kuule: ”Hyvää syntymäpäivää Sinulle joka tapauksessa. Itse olet minun elämäni paras lahja.” 

(12.1.2020)