Tapahtui niinkin, että keskelle sadetta, ikuisuudelta tuntuvaa pimeää ja tylsää tihmua satoi odottamatta valkea lumi, saapui kuin sadun Biancaneve. Tuo luonnon oma Lumikki on ilmoittanut jäävänsä vielä päiväksi pariksi tänne ennen kuin vierailu taas loppuu ja lumi katoaa ilmaan ja vesistöihin jättäen taas näkyviin kuolleitten lehtien ja kasvien peittämän maan.

Kiitollisuudella otimme A:n kanssa lumen vastaan.

Hauska on istua kuistilla aamun pimeydessäkin ja taskulampun valossa katsoa metsää, jonka jokaiseen oksaan on alkuun märkänä satanut lumi jäänyt pakkasen puremana kiinni.

Aivan yhtä hauska on herätä aamulla ja nähdä ulos mennessä lumella valon hohdetta ja taivaalla nousevan auringon kajoa.

Hauska on katsoa salin ikkunasta myös miten päivä valkenee ja aurinko alkaa paistaa. Mikä ilo siitä siirtyykään sydämeen.

Ja sitten on lähes pakko mennä pihalle ja kävellä pitkin poikin jotta voi ottaa kuvan ja toisenkin. Joskus yksi kuva puhuu enemmän kuin saman maiseman kuvaus sanoin. Erno Paasilinna kirjoitti kyllä aikanaan lauseen hieman toisin: yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta hän tarkoitti manipuloituja kuvia. Voi sanoillakin vääristellä, mutta hyvä lukija huomaa sen aina.

Sunnuntain kuvat eivät valehtele, kuka tahansa olisi voinut ottaa täällä samanlaisia. Ja minulle tuli kiire, koska olin sääennusteista jo lukenut, että ylihuomenna tämä lumen meille suoma kauneus on jälleen kerran kadonnut.

Koska prognoosit pitävät nykyään jo lähes aina paikkansa, päätimme A:n kanssa lähteä katsomaan talvista Fiskarsia. Emme siellä pidettävien joulumyyjäisten, vaan jokinäkymien tähden.

Jo matka sinne oli silmiä lepuuttava kokemus. Kun sitten pääsimme perille ja aloimme kuvata jokea Kuparipajan kohdalla, A. kunnon kamerallaan ja minä kännykällä, siihen tuli ystävällinen nainen joka halusi kertoa meille, että ylempänä joella on koskikara. Hänen kameransa ei vain ollut riittänyt sen kuvaamiseen, mutta A:n pitkä putki kuulemma riittäisi.

Koskikaraa ei kuitenkaan enää näkynyt. Onneksi olin sen muutaman kerran pohjoisessa jo nähnyt. Muistan hyvin, miten tuo pieni lintu katosi veden alle kuin tikka, pyydysti sen mitä veden alta löysi ja palasi takaisin lentoon. Näin myös reippaalla pakkassäällä. Ihme ettei mikään pisara jäädy kiinni sen siipiin?

Vaikka koskikara laisti tapaamisemme, jäljellä oli aivan tarpeeksi katsottavaa. Sorsiakin. Mutta ennen kaikkea mustanpuhuva ja tyyni  Fiskarsin joki.

Miten kauniita olivat heijastukset. Ensin puut koko komeudessaan.

Sitten päivän valot.

Lopuksi valojen pelkkä impressionistinen välke.

Kahviakin juotiin ja tuore korvapuusti tasattiin. Sitten kierrettiin vielä myyjäiset, joista jäi mukaan pähkinäleipä. Kotona murensimme sitä sitten kahvin äärellä keittiössä. Maukasta oli ja yhä on. Tuolla leipäkorissa on muutama palanen jäljellä.

Miten hyvä on käydä jossain ja varsinkin taas palata kotiin. Joka matka on ainakin yhden kuvan arvoinen ja kaikki matkat tallentuvat sekä muistiin että valokuviin pitkäksi aikaa. Aina kun niitä katsoo, mieleen palaa jotain, jonka haluaa säilyttää. Varsinkin kun sen on nähnyt yhdessä A:n kanssa.

Kaikki kauneus on ilo ikuinen, näin suomennan Keatsin lauseen: ”A Thing of Beauty is a Joy forever.” Ja niin kyllä myös on. Joka päivä voimme nähdä jotain uutta ja mieleenjäävää, jos vain haluamme katsoa avoimin silmin. Kauneutta näkee myös noinsanottuna rumana päivänä. Silloinkin luonto voi meille lahjoittaa jotain, jota se itse ei edes käsitä.  

(2.12.2019)