Taas on kulunut päiviä siitä, kun olen blogiin kirjoittanut. Maailmalla on tapahtunut paljon, ja Suomessa myös. Juuri nyt on postilakko saatu loppumaan ja monen joulu pelastuu; tarkoitan niitä jotka ovat olleet postin ja postikuljetusten varassa. Itselleni ei lakolla ole ollut oikeastaan mitään vaikutusta. Laskutkin tulevat suoraan internetin kautta pankkiin, joka veloittaa ne tililtä. Mutta aina on niitä, joiden elämä edelleen kulkee vanhojen totuttujen oppien mukaan. Tapojensa kanssa ikääntyneitä tulee aina vain suurempi sääli; he eivät voi pysyä digimaailman mukana. Heitä varten on pidettävä vanhat vaihtoehdot: käteinen raha ja paperilaskut. Ja posti.
Kohta on kulunut jo kaksi viikkoa siitä, kun hautasimme Railin, Pertin vaimon, joka kuoli kauan sairastettuaan. Railin muistan laaksomme väestä pitkältä ajalta, alati ystävällisenä, positiivisena ja hymyileväisenä. Taas kerran tulee mieleen kysyä kohtalolta, miksi kunnon ihmiset kuolevat ja miksi pahaa toisille tahtovat sinnittelevät vuosikymmenet myrkkyä kylväen. Kunpa tietäisi. Mutta antaa olla. Hyvällä ajattelen edelleen Railia. Ja otan osaa Pertin ja perheen murheeseen.
Paateron toimintaa postisähläyksessä olen sen sijaan lähes huvikseni seurannut, sivussa kun olen. Muissa maissa hänen olisi ollut jo erottava, ikään kuin omasta halustaan; täällä demarit suojelevat toisiaan. Ja mikäs, varmaan on ihanaa olla ministeri! Epäilen kuitenkin, että puolueelta katoaa ääniä siihen tahtiin, että demarien kannattajia on tällaisen hallituskauden päätyttyä lopulta vähemmän kuin kepulla, mikä lienee uusi ennätys pudotuspeleissä. Mutta sellaista elämä on. Ja politiikka varsinkin. Ehkä tuulten haistelu ei onnistu tukkoisella nenällä, hyvä pääministeri?
Veijo Baltzar on toinen iso uutinen. Ihmisten hyväntahtoisuus palkitaan väliin vähän uudenlaisella tavalla. Muistan miten aikanaan Otavassa virkailijana ollessani luin hänen ensimmäisen romaanikäsikirjoituksensa alkuversion, jonka myös palautin. Kun kirja sitten ilmestyi Tammelta, teksti näytti jo aivan toisen kirjoittamalta; hyvältä ei kyllä silloinkaan. Mutta joskus Suomessa kannattaa olla vähemmistön edustaja. Ja joskus tilaisuus tekee varkaan. Sääliksi käy ns. hyväsydämisiä ja suopeita politiikkoja. Vai käykö. Jos Paateron olisi pitänyt ymmärtää, mitä teki, olisi Baltzarin hyysääjien pitänyt kaiketi myös. Mutta olkoon. Viisauden lajeista jälkiviisaus on tosiaankin imelin, kuten Veikko Huovinen aikanaan arvioi.
David Wallace-Wellsin Asumiskelvoton maapallo (Otava, 2019) on nyt pöydälläni ja luen sitä. Ei mitään uutta sinänsä, mutta paljon ikävää faktaa ja pahalta kuulostavia ennustuksia siitä, mitä meille tapahtuu.
Ja mitä maapallolle tapahtuu? Sellaista jota juuri nyt synkän marraskuun kolealla sadesäällä on täällä kotimaassa vaikea uskoa todeksi. Ilmasto lämpenee kaiken aikaa, ihmisiä on liikaa, meret nousevat, makea vesi katoaa, metsät palavat, ruoka tulee loppumaan useilta. Luetteloa voisi jatkaa, mutta ehkä tämä riittää. Tieto tästä on jo sysätty myös lasten kannettavaksi. Pidän sitä virheenä, sillä jos mitkä kuuluvat lapsuuteen niin elämän onnelliset loput. Olkoonkin että ne usein ovat ílluusioita. Silti ilman niitä ei eläminen kerta kaikkiaan ole mahdollista.
Aikuinen lukija kestää tällaista tietoa sentään hieman paremmin. Hän voi valita vaihtoehdoista kauheimman tai parhaimman; mikään niistä ei tosin ole kovin ruusuinen. Mikään unikirja tämä teos ei siten ole, mutta kyllä se kannattaa lukea. Pidin erityisesti viimeisestä lauseesta sillä se on tosin kaikista: ”Mutta emme voi valita planeettaa, sillä tämä on ainoa, jota me koskaan voimme kutsua kodiksemme.” Jokaisen ihmisen on syytä tehdä työtä Telluksemme luonnon ja ihmisluonnon pysyvyyden hyväksi.
Siitä työstä ei aina ole merkkejä kun lehtiä selaa. Journalismin huippua sain vaihteeksi lukea Ilta-Sanomista, jossa Saara Aallon (ilmeisesti joku laulaja) Meri-rakas (uskomaton nimitys) onkin pukenut yleen hameen housujen sijasta. Kuvakin siitä on. Oi. Mihin tuo kauan sitten vähän kulttuuriltakin haiskahtanut lehti vielä yltääkään? Aikoinaan lähes kunnianarvoisa aviisi saattaa artikkeleineen pian ajaa jopa Iltalehden ohi?
Sadesää siis alkoi taas ja kun syksyllä sataa, niin sataa. Pimeys peittää maan, portit suljetaan, kuten Leinon runossa. Valokin on harmaata: sähkölamppuja on syytä polttaa jo keskipäivällä. Nyt jos koska kysytään ihmiseltä voimaa, tarmoa ja kestävyyttä, jotta pääsisimme läpi tämän pahimman ajan. Ainakin minä koen pimeyden sellaisena. Mutta jopa pimeyden voi ihminen voittaa.
Kevättä kohti siis! Kevät, se ei ole vain vuodenaika, vaan mielentila, elämän uusiutuminen. Ja sitä symbolia tarvitsemme, ainakin minä tarvitsen.
A:n ottama äskeinen valokuva on itselleni sellainen. Se tuo jo mieleen kevään, vaikka se on otettu vain muutama päivä sitten. Kuura peittää lehdet, mutta lehdissä on vihreä väri, toivon väri. Tuoretta vihreää voi jo maaliskuun lopulla täällä näkyä, varhaisimmat sinivuokot kukkivat silloin. Ehkä A. alkaa kuvata niitä ja ensimmäisiä pieneliöitä kukissa. Kun sitä ajattelen, mielialakin kohoaa. Hyvää on tämä elämä, yhteinen elämämme. Sekin auttaa eteenpäin. Kyllä tämä tästä taas kerran lutviutuu.
(27.11.2019)