Isän päivänä maamme lippu liehuu taas, liehuisi siis, jos pihalla olisi lipputanko. Se lahosi ja kaatui ajat sitten. Tässä kodissa Suomen lippu on kuitenkin henkisesti salossa joka ainoa päivä. Isänmaallisuus ei kuitenkaan tarkoita muukalaisvihamielisyyttä, torjuntaa, rasismia. On hyvä rakastaa maata ja kieltä johon on syntynyt, mutta samalla voi suhtautua uusiin tulokkaisiin kuten ihmisiin pitää. Kun hyväksyy, meidätkin hyväksytään.

Isänpäivän ilma on sumuinen, sateinen, kostea, kummallinen. Mutta miten kaunista ruskeaa alkaa myöhäissyksy tuoda mukanaan. Aina se vain tummenee kuten päivätkin. Ihailen sitä ja otan kuvan kuistiltamme jossa istumme yhdessä alkavan aamun mietteissä.

Ja sitten kauppareissulta palatessa otan toisen. Kuvat ovat nykyään myös osa menneisyyttä ja varsinkin muistia.

Isän päivä on uusi tulokas juhlapäivien ketjussa. Kun se aikanaan tuotiin Suomeen, sen tarkoituksena oli selvästi vain tehdä pieni kaupallinen piikki juuri ennen kuin joululahjojen ostoryntäys alkaa. Myös kustantamoissa isänpäivällä oli merkityksensä, minkä hyvin muistan Otavan ajoiltani 1967 – 1986. Se aika oli kirjojen (ja jopa hyvien kirjojen) myynnin kukoistuskautta, joka näytti jatkuvan hamaan tappiin. Erehdys, vieläpä iso. Siitä päivästä alkoi silloin kirjojen ns. joulumyynti, jos alkoi. Ja nykyään tämä ´jos alkoi´ on yhä tutumpaa, varsinkin pienille kustantamoille, joiden kustantamia kiroja kirjakaupat (ketjut) eivät suin surminkaan tahdo ottaa omille myyntipöydilleen. Elleivät sitten maksusta?

Isä on perheessä ollut perinteinen keulakuva, nainen usein se joka tekee työt. Isän työ oli käydä töissä ja sitten edustaa kotona keulakuvaa; naisten työnä oli käydä työssä, hoitaa lapset ja sitten vielä tehdä kotityöt. Näin ennen, ehkä usein vieläkin? Toisaalta olen kaupungilla kulkiessani nähnyt paljonkin nuoria miehiä yksin lastenrattaita työntämässä. Ja tiedän myös perheitä joissa työt sopuisasti jaetaan tasan erottelematta sitä mikä kuuluu naiselle tai miehelle. Kuuluuhan yhteinen elämä kummallekin.

Juuri kun kirjoitan tätä tutulla paikallani makuuhuoneen vuoteella, ottaa A. pölynimurilla koko makuuhuonetta puhtaaksi. Haluaisin puolestani ottaa hänestä kuvan, mutta saan tyytyä kuvien vanhempaan varastoon. Ja ah, niiden myötä tuleekin mieleen mennyt kesä taas.

Myös hän on kuvannut minua kesällä. Ei paha muisto sekään. Yhdessä olemme, emme yksin, vaikka niin voisi kuvasta luulla. Ainahan joku kuvan ottaa, kun kyse ei ole selfiestä.

Se että A. siivoa ja minä vain olen ja kirjoittelen, näyttäisi kaiketi pahalta kannaltani, ellen aiemmin olisi tehnyt meille aamiaista: kaurapuuroa ja bruschettaa  sekä vaihtanut kaikki lakanat puhtaiksi ynnä laittanut pesukoneen päälle. Yhdessä me sitten jatkamme yläkerran siivoamista, kirjojen lajittelua niihin jotka jäävät ja jotka lähtevät kiertoon (kirjoja on edelleen noin tuhat liikaa, vaan kyllä niitä vielä jää…). Se tehdään, kunhan palaan kauppareissulta, jonne saan mukaani oikein listan. Tuntuu siis siltä, että meillä on jonkinlainen tasa-arvo, joskin A:n ilmoituksen mukaan se on edelleen hänen takataskussaan. En ole tästä pahoillani.

Isyyden merkitys ei minulle heti 60-luvulla selvinnyt kun tulin isäksi 22-vanhana. Voi nyt sanoa, että olin aivan liian nuori, mutta mitään menneisyydestä emme voi muuttaa. Lapsen kanssa elämiseen kuitenkin tottui, aloin siitä jopa pitää, kunnes avioero katkaisi taipaleen. Silloin vasta aloin aavistaa, mitä isyys voisi tarkoittaa. Sen opetti karu arki: poikani pysyi poissa viikot ja käväisi aina viikonloppuina. Viikonloppuisin hoidettava isyys ei ole oikeaa, vaan korviketoimintaa, johon en ollut tyytyväinen. Tunsin syyllisyyttä ja vajavaisuutta, syystä ja syyttä. Minkäpä ihminen omatunnolleen voi.

Ensimmäisen avioeron jälkeiset ajat opettivat vuosikymmenten kuluessa muutakin: oli perheitä joissa lapsia, lapsia joiden kanssa kemiat eivät aina kohdanneet. Oli sitten myös lapsi, joka vilpittömästi piti minusta ja johon samalla tavalla tykästyin. Vasta 60-vanhana käsitin silloin ensimmäisen kerran isyyden merkityksen ja tehtävän: yhteisyyden, miehen tehtävän lapsen taipaleen ja kehityksen kannustajana. Iloitsin siitä, kunnes sekin lanka katkesi. Yritys ja erehdys on ollut se oppimisen muoto joka on tullut minulle tutuimmaksi.

Jos talo ilman aitanpolulla astelevaa emäntää on pilvinen päivä Aleksis Kiven mukaan, on perhe ilman isää myös tyhjänlainen tanner. Edellyttäen tietenkin sen, että isä tajuaa mikä hänen tehtävänsä perheessä on aivan kaiken työn ja toiminnan jakajana.

Itse olen kasvanut ilman isää. Hän lähti, kun synnyin. Äitini kertoi että kun isä tuli hakemaan tavaroitaan 1943, äiti näytti minua ja sanoi: ”Tässä on nyt poikasi.” Isä kääntyi eikä vastannut mitään. Ja niin meidän elämämme jatkui loppuun saakka vailla mitään todellista kontaktia, kunnes isäni 102-vuotiaana kuoli.

Isätön (ja äiditön) voi kuitenkin nousta jaloilleen tavalla, jonka tein oikeastaan sitä tajuamatta: otin vanhempia mieshenkilöitä isikseni, eräänlaisiksi eläviksi patsaiksi. Ensimmäinen niistä oli isoveljeni Juha, toinen Tuomas Anhava. Kolmas ja tärkein oli sitten Samuli Paronen. Myös 1960 ja -70 luvun Haavikko oli silloin esikuvallisen kirjailijan roolissa, kunnes muuttui, lässähti ja jollain tavalla sekä paisui että samalla sammui. Sääli.

Isoveli ja Samuli kuolivat samana vuonna 1970-luvun alussa, Tuomas sitten myöhemmin. Kaikkia heitä muistan hyvällä kuten myös nuorta Haavikkoa. Jos minusta on tullut jonkinlainen mies ja jonkinlainen keinoisäkin, heitä kaikkia minun on syytä kiittää.

Ihminen ei ole yksinäinen saari, vaan se hyvä jonka muilta saamme, on syytä laittaa edelleen kiertoon. Itsekkyyden saa halutessaan kyllä laitetuksi kuriin. Sitäkin isyys on. Ja ihmisyys. Kun tämän muistaa, voi jokaisen uuden päivän kohdata vilpittömin silmin ja ottaa vastaan niin hyvän kuin huonon eli kaiken sen, minkä kohtalo joka tapauksessa aina tuo tullessaan.

(10.11.2019)