Pyhäinpäivä tuli, oli ja meni. Monet nuoret eivät enää ymmärrä koko päivän merkitystä, kekristä puhumattakaan. Pyhä mikä pyhä. Joillekin mikään ei ole pyhää. Minulle sitä on luonto. Sen ihmettä en lakkaa hämmästelemästä.

Pyhäinpäivää on sanottu myös pyh-päiväksi, mutta vainajien kunnioittaminen on kyllä myös pyhä asia. Ihmiset ennen meitä ovat meidät tänne luoneet ja saattaneet, hyvässä jos joskus pahassakin. Kiittää heitä silti myös voisi eikä vain moittia.

Kekri eli sadonkorjuujuhla joka myös pyhäinpäivään yhdistetään on ajankohdaltaan merkillisen myöhään. Ja Halloween taas ei ole niin minkäänlainen osa kulttuuriamme, pelkkä kaupallinen kurpitsatuote. Toisaalta huvittava on todeta, että tuokin juhla on Amerikkaan matkannut Euroopan maista; siirtolaisten tuomista kelttien ikivanhoista traditioista.

Perjantaina siskoni täytti 89 vuotta ja lauantaina päätimme sitä juhlia. Koska hän halusi nähdä Amos Rexin viimein myös sisältä, sinne me suuntasimme. Jonoja ei liiemmin ollut. Jo se tuntui hyvältä. Ja kun alaspäin pääsi portaita, ylös toi sitten jo hissi. Se oli tarpeen huonojalkaiselle siskolleni, jonka pää kuitenkin toimii yhä omatekoista ja hirtehistä huumoria myöten.

Amoksessa oli Birger Carlstedtin retrospektiivinen näyttely. Se oli outo elämys. Mies vailla todellista minuutta.

Vailla luonnetta? Miten tuollaisen lauseen voi kirjoittaa? Helposti, kun näyttelyn katsoo. Jokaisen mahdollisen modernismin tyylisuunnan Carlstedt näkyy omaksuneen ja kopioineen, mutta jokainen kopio on tyyten ilman omaa karaktääriä. Kun viiva on vino ja mutkikas, se on sitä todella kärsimykseen saakka. Kun tulee nonfigratiivisen ja pelkistetyn vuoro, viivat ovat viivottimella vedettyjä. En koskaan missään kokoelmassa pystyisi sanomaan, mikä on hänen. Enkä sitä mikä nimenomaan on hänen omaansa saati omintaan. Ehkä ei mikään?

Siskoni tahtoi välillä ihan vain istua ja katsella ihmisiä. Kuten sitten minäkin.

Jonkinlaista kiinnostusta minussa herätti hetken kahvila Chat d´Or eli Kultakissa. Sen sisutuksen Carlstedt oli 20-luvulla tehnyt. Mutta menestystä kahvilakaan ei saavuttanut.

Näyttelytila oli kuitenkin yhtä mainio kuin ennenkin. On todella hienoa että saimme Helsinkiin omarahoitteisen Amoksen emmekä surkeaa ja kallista Guggenheimia.

Aikamme kierreltyämme nousimme hissillä takaisin maan pinnalle ja suuntasimme vastapäiseen Vaakunaan, monumentaaliseen ja silmille jo niin tuttuun rakennukseen. Sen kymmenennessä kerroksessa sijaitsee ravintola, nykyään nimeltään Loisto. Siellä en ollut käynyt, mutta muistin joskus anno dazumal istuneeni jossain sen edeltäjistä. Paikka tuntui sopivalta nimenomaan näköalansa takia.

Sitä se myös oli.

Saimme ikkunapöydän vaikka varausta ei ollut. Amos Rex näkyi allamme. Ja sitten ei muuta kuin olemaan ja syömään.

Jotenkin miellyin ravintolan interiööriin, sen puhtaaseen vanhaan funkistyyliin. Enkä vain siihen, vaan myös tarjottuihin ruokiin, joita sai myös vegaanisina. Me valitsimme A:n kanssa ne vaihtoehdot, mutta siskoni, joka oli korkeaan ikäänsä vedoten lopettanut kaikki mahdolliset terveysdieetit, söi jo mitä tahtoi. Päivän kalaa hänen teki mieli.

Mutisin itsekseni, että onhan myös kala terveellistä, viisauden lähde sekin. Mutta outoa kyllä ei sitäkään enää tee mieli.

Kotona odotti koti. Poissa hyvä, kotona paras. Levättyämme A. tahtoi vielä lähteä kuvaamaan. Kun mukana nyt oli kamera ja iso putki, pysyivät peurat ja kauriit vielä kauempana kuin yleensä. Luontokuvaajan kohtalo? Vain joutsenparvet makoilivat patalaiskoina peltojen sängillä ja söivät pudonneita jyviä ruuakseen. Niiden lähelle A. lopulta pääsi. Ja minä, vaikkakin olin vain kuski, sain puolestani otetuksi hänestä taas kerran kuvan, jossa jälleen hänen selkänsä. Minulle jo niin rakas.

Mutta vaikka eläimet häntä hyljeksivät, A. ei luovuttanut, koska hän on hän. Ja viimein tänään kävely luonnossa makroputken kanssa tuotti taas kerran selkeän sadon.

Kun kuvia katsoo, tajuaa, ettei mikään vuodenaika ole maalla mitätön ja surkea. Kauneutta löytyy sieltäkin, mistä ei luulisi.

Mitä näistä kuvista jälleen opin. Ehkä tämän moneen kertaan jo toteamani:

Jaksakaamme aina etsiä, ihmetellä ja tutkia: etsiä kauneutta, hyvyyttä, kullekin luontuvaa pyhyyttä ja kaikille yhtäläistä totuutta. Se kun taitaa olla ihmisen ja ihmiskunnan perimmäinen tehtävä, olemisen tarkoitus.

(2.11.2019)