Kirjamessua Häslingissä 2


Messupäiväksi tuli myös lauantai, jolloin A:n kanssa vain kuljimme, ajelehdimme ja kiertelimme paikasta paikkaan sattuman johdattamina, siltä ainakin tuntui.

Koska olimme perillä heti kun messut avattiin, häslinkiä ei vielä ollut ja äänet eivät kumisseet. Mukava oli olla vain ja katsoa. Usein katson tosin enemmänkin ihmisiä kuin kirjoja. Kirjoja kun kotona jo on. Ei ehkä ihan liikaa, mutta ainakin liian pienessä tilassa.

Aviadorin osastolla Vesa Tompurilla oli yhä ukulele kädessään, nyt en kuitenkaan enää laulanut, koska A. oli vierellä. Ja hyvä niin. ”Anna arpisten haavojen olla” ei todellakaan ole meidän laulumme.

Siltalan osastolla oli itse Touko ja taas puhuimme äänikirjoista, jotka kasvattavat volyymiään. Mutta oikeitakin kirjoja tuli jäi ständeiltä matkaan. Siltalalta Riitta Konttisen Aino Sibelius, Aviadorilta esikoiskirjailija Laura Laakson Mrs Milkyway. Kiintoisaa lukemista on siis tiedossa.

Eksyin nyt A:n johdattamana ensimmäistä kertaa viini- ja ruokamessuille.

Siellä ei ollut vielä juurikaan tungosta. Saatoimme rauhassa katsella ja olla. Kaksi kojua kiinnosti: ensin Levant-ravintolan falafel-piste.

Ja sitten varsinkin porilaisia tomaatteja ja tomaattismoothia myyvä nurkkaus.

Kumpaankaan en pettynyt. Muu jäi. Viinejä en ole juonut enää kolmeenkymmeneen vuoteen ja juustojakin syön nirsonlaisesti. Karkkilalaisen pienleipomon hevosenkengät ja bretzelit sen sijaan mahtuivat laukkuun.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa oma esiintymiseni. Jostain syystä Suunnitelma loppuelämän varalle (Kirjapaja) ei ollut saanut messuraadin hyväksymistä, mutta Varjo. Jeanne d´Arcin lyhyt toiveikas elämä (Aviador) sentään. Kaunis kiitos ja nöyrä kumarrus.

Käytävät olivat messusalien avautuessa taas aluksi tyhjänlaisia ja häslinki oli edelleen hallittua. Mieli teki jo muuttaa blogin otsikkoa, mutta vähitellen ihmisiä alkoi taas tulla niin, että kun lähdimme pois, ääntä ja hälyä todella riitti muille jakaa. Ei auta, ihminen on ääntä tuottava eläin. Mutta hyvä jos kirja kuitenkin vielä kiinnostaa. Toisaalta voi myös kysyä, miksi niiden myynti laskee vuosi vuodelta. Yhä enemmän jopa varakkaat joko lainaavat kirjastosta tai toisiltaan. Kirjahyllyjen myynti lienee myös romahtanut.

Puhuin Hakaniemessä, mikä lava löytyi portaitten juurelta. Vähitellen tila kuitenkin täyttyi niin että kun aloitimme keskustelun Vesa Tompurin kanssa, emme puhuneet tyhjille tuoleille. Se tuntui toki mukavalta.

(Kuva: Auli Närevuori)

Jeanne on ollut eräänlainen päähänpinttymäni, josta en millään ole päässyt eroon. Ja aihe kiinnostaa yhä: pieni tyttö, aivan untuvikko, saa Jumalan lähettiläät näyssä luokseen: arkkienkeli Mikaelin, pyhän Katariinan ja pyhän Margareetan. Ja nämä sanovat toistuvasti yhä uusissa näyissä Jeannelle (luku- ja kirjoitustaidottomalle): – Sinun täytyy pelastaa Ranska.

Neljästä näkyjen ennustuksista Jeanne, jonka Jumalan lähettiläänä täytyi tuona aikana olla neitsyt (la Pucelle), onnistui käsittämättömällä rohkeudellaan täyttämään kaksi ensimmäistä. Pariisia ei englantilaisten hallusta kuitenkaan saatu takaisin ja lopulta Jeanne joutui vangiksi kyllä ihan omaa syytään. Häntä kaupattiin pitkään eniten tarjoavalle pitkään, kunnes viholliset ostivat tytön ja tahtoivat päästä hänestä. Syyllistä tutkittiin, tuomio julistettiin ja niin viaton Neitsyt, vihollisen mielestä ”paholaisen sikiö ja armanjakkien huora” poltettiin Rouenin torilla 30.5.1431. Ja poltettiin kolme kertaa varmuuden vuoksi. Sitten tuhka heitettiin Seine-jokeen. Se siitä sitten. Näin hankalasta tytöstä päästiin.

Mutta niin ei suinkaan käynyt. Loputkin ennustukset toteutuivat, englantilaiset ajettiin Ranskasta ja maa oli taas vapaa. Juuri kuten Jeanne d´Arc oli uneksinut. Silti vasta vuonna 1920 katolinen kirkko tarkisti epäröivää kantaansa ja niin la Pucelle eli Jeanne d´Arc julistettiin viimein pyhimykseksi.

Kuusisataa vuotta on kulunut. Pitkä aika ihmisen elää. Jotkut elävät aina kauemmin kuin luullaan. Jeanne on yksi heistä. Eipä hänestä turhaan kirjoittanut aikakauden ensimmäinen ammattikirjailijana toiminut nainen Christine de Pisan näin (käännös omani):

               ”Naisten sukupuolta ja kunniaa

                 tahtoo Jumala täten nostattaa.

              Verratkaapa Neitsyttä kaikkiin toisiin

               omaa maatamme tuhoaviin loisiin.

              Miten Jeannea saattaisi kukaan piestä,

           hän teki enemmän kuin viisituhatta miestä.

              Voisimmeko viimein elää siinä uskossa,

                että pettureiden aika olisi lopussa.”

Pari nimikirjoitustakin sain lopuksi raapustaa. Ja tapasin nuoren miehen joka tahtoi sellaisen Samuli-kirjaan. Hän oli kirjani kautta löytänyt Samuli Parosen tuotannon. Se liikutti. Emme koskaan tiedä mihin sanat meitä vievät.

(Kuva: Auli Närevuori)

Lähdimme ajoissa pois kun todellinen hulabaloo sitten alkoi ja melu yltyi vain. Matkalla poikkesimme vielä HAM:iin ja Mieliala-näyttelyyn. Sota-ajan kuvat olivat enemmän tai vähemmän tuttuja, mutta erityisesti pidin muutamasta taulusta ja varsinkin jälleen kerran Helene Schjerfbeckistä.

Siinä miellyttävä piste sunnuntaipäivälle Helsingissä. Helenekin oli tavallaan yksi Jeanne d´Arcin jälkeläisistä. Kun uskoo ja luottaa itseensä, ei ihmistä murra mikään muu kuin kuolema. Ja joskus ei sekään. Myös Helene elää. Eikä tarvitse olla profeetta kun sanoo, että hän jos kuka elää vielä kauan.

(28.10.2019)