Syksy on messujen aikaa, myös kirjamessujen. Helsingistä on nyt kyse, tietenkin, mutta häslinkiä messut täällä lähes aina ovat. Messu on nimensä kautta itse asiassa juhlallinen tapahtuma, paitsi silloin kun kyseessä ovat maalliset tarpeet tai maalliset tavarat. Ja tavara kirjakin on. On toki hyvä että sen ympärillä messutaan, jos puhutaan kirjasta nimenomaan fyysisenä kappaleena. Äänikirja on kuitenkin kirimässä painetun rinnalle ja uhkaa pinkaista ohikin. Lukutaidon kanssa taitaa siis käydä yhä vain huonommin. En halua enää edes ajatella, mitä pahaa se yhteiskunnalle kokonaisuutena merkitsee. Toivoa ei kuitenkaan tahtoisi aivan kokonaan menettää.

Lähdin messuille heti ensimmäisenä päivänä eli tänään torstaina. Oli kaikenlaista asiaa kaupunkiin ja kyytimiehenkin tehtävä. Hauska on ajaa ruuhkassa stadiin, kun vierellä istuu A. Matka sujui niin, ettei ruuhkaa edes huomannut. Ja sama toisinpäin. Mistähän se oikein kertoo, ehkä läheisyydestä?

Messuilla oli uusi järjestys, parkkisysteemiä myöten. Sain itseni eli auton rekisteröidyksi netin kautta, joten ajo halliin ja sieltä pois sujui sutjakkaasti vailla mitään tungosta. Näin ei ole koskaan ennen tapahtunut.

Hallissa oli jo ihmisiä ihan riittämiin, mutta leveillä käytävillä saattoi vielä huoleti vaeltaa. Kaipasin selkeämpää viitoitusta ja kaipasin myös edelleen kirjailijoiden mukaan nimettyjä lavoja: Kiveä, Leinoa, Södergrania ja Waltaria. Uusiakin löytyisi, jos kohta klassikoissa on edelleen koko kirjallisuutemme pysyvin kivijalka.

Oma esiintymiseni on vasta sunnuntaina lavalla, jonka nimi on jostain syystä Hakaniemi. Sinne, tai siis oikeaan kaupunginosaan, minua varoitettiin kyllä menemästä puhumaan. Toisaalta juuri sieltä messuille tulin. Ja sinne palasin messujen jälkeen A:ta hakemaan.

Hajahuomioita siitä, mitä Häslingissä jo näin, seuraa nyt. Kulkuteiden leveys ei ole pahasta. Suurten kustantamoiden tilat olivat nyt myös aukinaisempia kuin ennen. Pienillä tuntui nyt olevan myös väljempää. Mutta ihmiset olivat silti siellä, missä ´titaanit kohtaavat´. Mainoslause jäi mieleen Tervosta ja Loirista ja nauratti. Jumalat puhuvat -slogaani on sentään vielä käyttämättä. Mutta annas ajan kulua.

Etsin Aviadorin ständin ja löysinkin. Jeanne d´Arcista (1412 – 1431) näillä messuilla sunnuntaina tavallani saarnaan ja Aviador on hänestä kertovan kirjani eli Varjon julkaissut. Kuusisataa vuotta on jo kulunut. Mutta pieni roviolla surutta kerettiläisenä ja paholaisena poltettu tyttö elää yhä.

Aviador-kustantamon sielu, sydän ja ruumis eli Vesa Tompuri soitti ständillään ukulelea ja minä pyysin häntä vetäisemään kappaleen Anna arpisten haavojen olla. Se löytyi Vesan muistista ja niinpä lauloin: ”Anna muistojen katkerain kuolla…” Jeop. Annan. ”On särkynyt sieluni kannel…”, kertoo viisu myös. Vaan oman sieluni kannel helisee vielä jotenkin. Ah nuoruus Kukkialla, kun Juha-veli soitti haitaria. Sieltä Siikasaaren haapojen ympäröimän talon kuistilta on  peräisin haluni laulaa vanhoja itkelmiä, kupletteja sekä muita viisuja. Kuistin kaihoisan tunnelman tavoitan kuitenkin enää vain muistoista.

Kahden euron kirjoja oli jälleen kerran myynnissä iso nurkallinen. Uh ja huh. Mutta se on kait nykyään kirjan todellinen arvo. Pahoin pelkään, että pian suurimman osa kirjoista saa enää yhdellä eurolla.

Myös sänkyjä oli kaupan. Miksi kirjamessuilla? Siksikö, että lukiessa tulee uni? Hyviä sänkyjä ne olivat, sen tiedän kokemuksesta. Mutta pitäisi olla lottovoittaja, jotta noin kalliin saisi maksetuksi. Ehkä joskus sitten, jos siis lottoan ja myös onnistun. Toivossa on syytä elää. Lotto lienee tavallisen kansalaisen ainoa mahdollisuus vaurastua tässä maassa. Lottoajat ovat kuin kelpo kirkkokansaa ainakin. Kuka voittoonsa uskoo, se pelastuu?

Hyvä oli harhailla messuilla nyt, kun omaa esiintymisvuoroa ei vielä ollut. Saatoin kuljeksia vain, ihmetellä, pällistellä, tutkia. Osuin Cecil Hagelstamin putiikkiin ja tapasin itse Cecilin. Hauska oli haastella hänen kanssaan pitkästä aikaa. Vanhoja hyviä kirjoja on aina ilo katsella ja saatoin puhua Cecilin kanssa myös menneistä ja vähän tulevistakin. Toivottavasti saarnani kasvisruuan eduista menee pikkuhiljaa tuon hauskan jukuripään sisälle.

Kävin Kirjailijaliiton ständillä tuttuja tapaamassa ja lähdin taas vaeltamaan sinne tänne kuin munkki. Osuin Akateemisen osastolle jossa Jörn Donner puhui, tai itse asiassa oli juuri lopettelemassa puhettaan. Häneltä oli tullut pieni punainen kirja; punainen Maon tapaan. Teos oli Anders Carpelanin, Bon pojan pajasta kotoisin. Kevyt ja kaunis.

Se tuntui sisällöltäänkin kiinnostavalta. Niinpä menin riviin ja ostin kirjan ja sain siihen Jörniltä nimikirjoituksen. Toki me muistimme toisemme hyvin Otavankin ajoilta ja vähän myös Pariisin (syksy 1986). Oi tuota aikaa silloin, kun ostereita tahdottiin syödä.

Hänen jälkeensä mikrofonin otti Sirpa Kähkönen. Kuten aina Sirpan puhe oli hyvää, ajateltua ja hallittua. Onnea vain kirjoitustyöhön ja myös Kirjailijaliiton luotsaamiseen.

Kun seisoin siinä Jörnin edessä, näin, että paikalle oli tullut myös vanha ystäväni ”nuori neiti Majander” tyttären ja tämän vastasyntyneen Lukas-pojan kanssa.

Sitä iloa minkä pieni vauva minussakin herättää. Elämä alkaa aina uudestaan. Kunpa sen ihmiskunta todella myös tajuaisi!

Kello kävi, messut jäivät. Ajoin takaisin Hakaniemeen, sain auton toriparkkiin ja kävelin torille, vanhan hallin remontin ajaksi rakennettuun korvaavaan ja siirrettävään halliin. Outoa kyllä uusi tuntuu vanhaa sympaattisemmalta. Jo aamulla kävimme siellä kahvilla A:n kanssa ja nyt istuin siellä taas kerran kahvilla odottamassa, että A:n seminaaripäivä päättyisi ja pääsisimme lähtemään takaisinpäin, kohti kotia.

Onneksi minulla oli laukussa Donnerin kirja: ”Suomi/Finland II. Viimeinen taisto.” Aloin lukea sitä ja kolmisenkymmenen sivun jälkeen halusi lukea aina vain enemmän. Palaan teokseen, kunhan saan sen loppuun. Vaikka olen siivoamassa taloa liioista kirjoista, jotta käytävillä mahtuisi edes jotenkin kulkemaan, niitä näkyy silti siunautuvan mukaan salakavalasti kuten tämänkin kanssa kävi. Mutta Donnerin kirjan ostoa en kuitenkaan kadu. Hyvää kannattaa aina lukea. Tai kuten Jörn aikanaan Kirjakerhon mainoksessa toisti: ”Lukeminen kannattaa aina.” Se jos mikä pitää yhä paremmin paikkansa.

(24.10.2019)