On maanantai ja lokakuun puolivälin iltapäivä. Helle jatkuu Splitissä. Olen hotellihuoneen rauhassa ja yritän muistella, mitä Samuli Paronen kirjoitti. Muistini mukaan näin: ”Matkassa on aina se kohta josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.” Noin se ehken oli, tältä minusta ainakin tuntuu juuri nyt. Olemme olleet matkalla jo kuudetta päivää ja palaamme kotimaahan ylihuomenna. Niin kiertyy umpeen se, mikä vasta äsken alkoi. Ja kuitenkin hetkittäin tuntuu kuin siitä olisi jo monta viikkoa.
Kroatia ei ole ollut hullumpi paikka nähdä. Jotain vanhaa, jotain uutta, paljon sinistä – Adrianmeri nimittäin. Pari kertaa olen jopa mennyt ikään kuin uimaan. Sinisessä laguunissa kauhoin pari vetoa ja eilen Splitin kaupungin lähirannalla sentään kuljin niin syvälle että kastauduin. Olin urhea, mutta A. joka oli jäänyt istumaan rannalle, ei huomannut mitään. Hän katsoi miten koirat kisailivat keskenään. Koiraihmiselle ihminen tulee vasta paljon hurmaavan koirulin jälkeen. Vaan pakko on miehen sekin kestää.
Paljon olemme kävelleet, joka päivä vähintään kymmenen kilometriä. Jonain päivänä jopa huomattavasti enemmän. Mukava on ollut lampsia ennen muuta vanhassa kaupungissa tai Diocletianuksen palatsimuurien sokkeloissa.
Aina olemme myös kulkeneet varsinkin merenrantaa pitkin. Näkymät ovat kauniita: pinoja riittää, luontoa, jota kuivuuskaan ei kuihduta. Vaikka otan kuvia paljon, en ole kyllästynyt näihin maisemiin – ainakaan vielä.
Moni ravintola on tullut tutuksi. Kasvissyöjälle ravintolat eivät aina ole otollisia. Mutta olemme keksineet miten saamme kunnon menyyn kokoon haalimalla erilaisista lisukkeista ja alkuruuista pääaterian. Jos vaihtoehtoja ei kerran ole, se on ollut oiva keino pysyä vegeruuan ystävänä. Ja joskus meitä on onnistanut muutenkin.
Pakko on tunnustaa jotain. Jos ennen hieman naureskelin kasvissyöjille, on minusta nyt tullut lähes kasvisuskovainen. Olo on parantunut, paino pudonnut ja katse kirkastunut. Voihan tosin olla, että rakkaudellakin on ollut jotain tekemistä tämän asian kanssa. Kasvissyöjäksi minut sai A. heti tavatessamme jo pelkällä esimerkillään. Satraapin saarnaa ei siihen silloin tarvittu. Muuhun kyllä on sanallinen raippa sittemmin ollut tarpeen.
Joskus olemme eksyneet katsomaan kummituslinnoja hotellimme vieressä olevassa lähiössä, jonka jotkut talot näyttävät olevan lähtöisin Hayao Miyazakin animaatiosta. Kun siellä kulkee, pitää vaistomaisesti repustaan kiinni, vaikka ainoat ryöstäjät ovat olleet takseja. Siksi vältämme niitä ja kuljemme jalkaisin. Näin pysyy myös balanssi kunnon ja syömisen välillä.
Reppu on ollut tarpeen, kyllä. Kun hankimme täältä sellaisen A:n kameraa ja putkia varten, kannan minä sitä reppua nyt aidon assistentin tavoin. 70-luvulla naureskelin kaupunkireppua selässään kantavile miehille; enpä naura enää. Kätevä välinne jolla kuljettaa vaikka omatuntoaan. Sekin saattaa syystä tai toisesta olla joskus painavaa lajia.
Mutta onneksi kaiken tasii aika. Miten hyvä on ollut väliin vain istua jossain ulkoilmaravintolassa ja olla vain. Pöydällä kaksi pulloa, minipullo viiniä, toinen omenamehua. Aurinko paistaa lasienkin läpi. Kirkkautta riittää. Myös siinä puhuu minulle rakkaus.
Jopa yksi yhteiskuva on saatu, kun ravintolan tarjoilija suostui niitä räpsimään. Tällaisia olemme, tästä etenemme pikku hiljaa kohti maaila: elämän perälautaa. Olkoon matka pitkä ja sellainen, että pääsemme kokemuksista rikkaina perille.
Monta auringonlaskua olen jo ehtinyt täältä kerätä. Pari jäänee haaviin enää. Istumme ja näemme miten aurinko putoaa niemen taa, miten lepakot alkavat lentää kuin nuolennopeat perhoset. Rannalla vanhat miehet pelaavat korttia.
Kissat torkkuvat. Ihmiset kulkevat sinne tänne ja koiria riittää. Rannalla istuu tyttö ja poika ja kuten kuvasta näkyy pojan pää on painuksissa. A:n mukaan tyttö on juuri jättämässä tätä.
Saattaa olla oikea tulkinta, mutta kuva on silti kaunis vaikka alakuloinen. Mutta koskapa maailmassa kaikki voisi olla vain pelkkää iloa. Onnettomuus voi kohdata jokaista. Siitä tulee taas kunnon sotamies Shveijk mieleen.
Tänne me tulimme tietämättä mikä meitä odotti. Täältä lähdemme ainakin jostain viisastuneina. Pääosaa myös Kroatiassa näyttelevät sekä luonto että ihmiset. Lapsia täällä riittää, perheet kulkevat usein yhdessä. Vanhatkaan ihmiset eivät kaihda aurinkoa, monet heistä ruskettavat itseään yhä auringossa vaikka eletään lokakuun puoliväliä. Siitäkin olen pitänyt. Nuorten olisi ehkä hyvä muistaa, että edes vanhuus ei ole este millekään, jos vain pää ja jalat vähänkin toimivat.
Näin elämä etenee, taas saapuu ilta. Minä kuvaan sen tuloa ja saan kuvaan myös A:n joka hänkin ikuistaa samaa näkymää.
Niin on, että maisema pysyy paikallaan, mutta tulkinnoistamme ja kuvistamme löytyy varmasti eroja. Mutta eikö juuri niissä ole koko tämän elämän kirjo: sen ilo, into ja kauneus; uusi aamu?
(14.10.2019)