Splitin saaristossa


Harhailimme Diokletianuksen palatsin sokkeloissa ja vanhassa kaupungissa ja tupsahdimme rantakadulle, jonka reunalla oli rivissä kymmeniä kojuja myymässä turisteille matkoja merelle. Yleensä reissut näyttivät kestävän koko päivän, mutta löytyi yksi puolenpäivän pituinen. Siihen ehkä henkiset rahkeemme riittäisivät; turistimatkailu tiheään täytetyssä paatissa ei koskaan tunnu aivan parhaalta tavalta viettää lomaa. Muuan nauravainen neitokainen sai meidät kuitenkin puhutuksi ympäri ja tarjosi kolmen saaren kierrosta, johon hupenisi vain viitisen tuntia.  

Maksoimme pienen ennakon eli 200 kunaa (paikallinen valuutta jonka nimi huvitti) ja suunnistimme rantakadulle seuraavana aamuna.

Ensin seisoimme väärän ja tyhjän kojun edessä, sitten oikean, kun huomasin numeroinnin. Koju 6 se sittenkin oli! Onneksi sama neitokainen muisti meidät ja hymyili kun sai loppusumman.

Aikaa veneen lähtöön kuitenkin oli ja joimme vielä kahvit paikassa, jonka tarjoilija tuntui olevan väärässä tehtävässä: hän tuntui miettivän miksi juuri hänen, nuoren kookkaan ja riskinnäköisen miehen piti tehdä jotain niin vastenmielistä. Käytin miekkosesta mielessäni sanaa turpa, ja jos hän sen olisi kuullut, turpaan kai olisin saanut. No, ihmisiä on turha moittia tai opettaa. Vain elämä opettaa lappalaisenkin ampumaan, kuten äitini hoki.

Selvisimme hengissä ja palasimme kojulle. Sen edessä ei edelleenkään ollut jonoa eikä kyllä ollut paattiakaan.

Tyttö lohdutti kuitenkin meitä hyvällä englannilla. Myös saksaa hän osasi. Hän oli hyvä tyttö tänä tyttöjen päivänä!

Vene oli olemassa, se oli vain toisessa satamassa. Hitaasti paikalle kertyi muitakin matkustajia: seitsemän kaikkiaan. Yksi korealainen jenkkeihin naitu vanhempi nainen, ranskalainen pariskunta, kaksi englantilaista nuorta sekä minä ja A. Pariskunta olemme mekin, mietin ylpeänä ja koputtelin sitten päätä. Ylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Tosin muinaisen elämän tarjoamia lankeemuksia ei minulle enää koskaan ja onneksi tapahtuisi.

Veneeseen olisi mahtunut ainakin kaksikymmentä, joten väljyys tuntui hyvältä. Sain verrytetyksi hieman ennen muinoin osaamani ranskaakin, puhetta siis. Muu keskustelu hoitui englanniksi. Keskenämme me toki puhuimme A:n kanssa suomea. Onhan se kielistä kaunein.

Venettä ohjasi ja navigoijana, kapteenina ja laivapoikana oli iloinen kalju mies nimeltä Marin. Ja niin lähdimme ja körötimme hitaasti kohti ulappaa, kunnes pääsimme sinne. Vene lähti yhtäkkiä vauhtiin ja plaanasi kun vauhtia piisasi: moottorissa oli 400 hevosvoimaa, Marin kertoi. Hän oli veneestä ylpeä kuin sen omistaja, vaikkei tainnut ollakaan.

Split jäi nopeasti taakse ja meri kuohui jäljessämme. Ekologisuus ei ole ensimmäinen asia tässä maassa eikä moni muukaan nykyajan trendi. Polttaa sai joka paikassa, kunhan ei sisällä. Tuhkakuppeja löytyi. Nuoret naisetkin sauhuttelivat tyyninä kuin eivät koskaan olisi muuta tehneetkään.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Trogir ja sen vanha kaupunki; miellyttävä kuin mikä. Kapeita kujia riitti.

Pidin näkemästäni; vaan miltä tuntuisi asua paikassa joka selvästikin oli aina täynnä töllisteleviä turisteja. Kuvasin vain kun kuja oli tyhjä, tai lähes.

Yksi talo oli myytävänä. Hm. Jos voittaisin lotossa, voisin ehkä ostaa sen. Mutta voittaakseen lotossa, on kyllä ensin lotottava.

Kuvasin taas myös A:ta ja sain taas hienon selän. Onneksi itse näen hänet myös kasvoista kasvoihin.

Palasimme paatille ja taas mentiin kohta hurjaa vauhtia eteenpäin. A. nautti silminnähden. Minä pidin kyllä penkistä kiinni vaikka yritin näyttää rennolta.

Pääsimme varsinaiseen kohteeseen: Blue Lagoon. Islannissa olen monta kertaa ollut samannimisessä maakylpylässä, jonka uima-allasta kuumat lähteet lämmittivät. Täällä merivesi oli kylmempää. Ensin sadunkirkkaan veden elementtiin kulki eglantilainen poika, sitten hänen tyttöystävänsä, joka kuitenkin jäi seisomaan polvia myöten eikä uskonut pojan vakuutteluja siitä että veden viileyteen tottui.

Poikaa epäilin minäkin, kylmältä meri tuntui. Uimaan olimme kuitenkin tulleet ja uimaan menimme. Se ei ollut helpointa kun piti kahlata pitkin liukasta pohjaa. Pari merisiiltäkin osui silmiin muttei onneksi jalan alle. Ja niin vain kävi että jopa minä olen viimein uinut Adrianmeressä ja olen siitä ylpeä. Sai riittää! Kunnes kuulin sanat:  – Huomenna lisää, pidetään rantapäivä. Ne sanoi kauhukseni A. silkalla suomella. Pakko se on joka pukseeraa, taas kerran.

Palasimme paatille ja jäimme sitten odottamaan, että seuruetta täydentäisi ranskalainen pariskunta. Heitä ei kuitenkaan näkynyt. Capitano Marin alkoi olla levoton, koska vielä iltapäivällä olisi vuorossa uusi ryhmä, vene silloin jo täyteen buukattu. Viimein hän lähti heitä etsimään. Ja kun pääsimme matkaan, olimme auttamatta myöhässä. Virhe oli siinä, että ranskalaiset eivät ymmärtäneet englantia ja olivat lukeneet broshyyristä, että oleskelu olisi tunnin mittainen; kun taas Marin ilmoitti saavuttuamme, että uisimme vain puoli tuntia. Kääntelin vastapuolten puheita edestakaisin ja lopulta pääsimme kiitämään viimeiseen päivämäärän mielialan taas noustessa. Joka tapauksessa ehtisimme nähdä vielä jotain.

Ja jotain näimmekin. Jälleen pienen kylän, kaupungin kaltaisen sekä lisää kristallinkirkasta vettä. Ja ehdimme jopa syödä kevyen salaattipitoisen ruuan. Ei vähä mitään. Mikäs meidän oli ollessa, kahden ihmisen. Kelluimme ja keinuimme matkan mukana kuin piskuinen vene sataman laiturin kupeella.

Ja sitten? Sitten taas kohti Splitiä. Hyvä oli olla liikkeellä, hyvä nähdä jotain omin silmin ja taas kerran kävi niin kuin Tuomas Anhavan runossa, jonka loppu muistini mukaan kuuluu suunnilleen näin: ”Kun on ollut vesillä tasapainossa, maan kiinteys on töppö jalkojen alla.”

(11.10.2019)