Joskus tekee mieli lähteä vain, saada aikaan pieni katko siihen minkä totunnainen elämä on tuonut tullessaan, jos kassa kestää matkailua. Ja joskus löytyy edullisen tuntuinen kohde. Usein silloinkin matkakohde valikoituu sattumalta. Kroatiassa emme kumpikaan olleet olleet, joten tuntui luonnolliselta, että sinne satuimme suuntamaan. Ja kun Finnairilta löytyi edullinen matka, huomasimme lopulta olevamme koneessa matkalla pilvien yli kohti Splitiä.
Kone oli täynnä aika nuorenpuoleista väkeä ja lapsiperheitä. Elävää elämää, siis. Minua kiinnostivat paitsi näkymät eli pilvet, myös se, että hyvin moni luki kirjaa. Siksikö, ettei koneessa voi käyttää suoria yhteyksiä, vai siksikö että lukeminen on taas alkanut kiinnostaa. Kummin vain, pidin siitä mitä näin. Ja pidin pilvistä!
Ensivaikutelmana Splitistä oli mitä hiljaisin lentokenttä, yksinkertainen passientarkastus, sitten matkalaukkujen tulo ja taksin luo kulkeminen, joka tuntui hetken hyvältä ajatukselta. Taksi löysi kyllä perille hotelliin, mutta mittarinmukainen laskutus oli lopulta törkeää ryöstöä, kun hotellin tyttö kuuli hinnan. Mittaria taisi olla rukattu kaksi kertaa nopeammaksi kuin kuului. Se ei tuntunut erityisen miellyttävältä. Respan tyttö pyysi anteeksi koko Kroatian puolesta.
Saimme huoneen sijasta huoneiston, kaksi huonetta, keittiönurkkaus ja piha; kaikki hinnalla jolla suurkaupungista annetaan koppi. Kun Kroatia ei ole osa unionia, on euro arvossaan. Toki hinnat ovat nousussa, mutta halvallakin voi ihminen täällä vielä elää. Olemme sopineet jopa sen, että Splitisssä me joka tapauksessa splittaamme kaiken. Siihen kaupungin nimikin jo pakottaa.
Ensivaikutelma paikasta on sympaattinen: ihmisiä, kissoja, koiria. Ja joka puolella välkkyvä meri. Sitä unohtuu tavan takaa katsomaan, vaikka yö on aikaisen lähdön takia ohentunut muutaman tunnin toiveuneksi.
Etenemme pitkin rantoja ja painamme näkymiä mieleen. Kartta syntyy niin, ainakin minulle. Navigaattorillakin selviää, jos kohta se kuljetuttaa ihmistä tavan takaa kiertoteille. Pää on paras opastin, uskon edelleen. Näin ainakin toivon.
A. kulkee nurkumatta vierellä. On hyvä kun matkakumppanilla on samanlaatuisia toiveita, samantyypisiä ihastuksia (kuten esim. merinäkymät, auringonlaskut ja -nousut). Paljon matkannut osaa matkustaa, tajuan. Hän kuvaa minua, jos minäkin saa aina joskus kuvata häntä. Sopu antaa sijaa. Heko heko!
Vaikeuksia Splitissä tuntuu olevan lähinnä siinä, mistä löydämme hyvää kasvisruokaa. Salaatteihin alkaa nopeasti kyllästyä, mutta alkuun vähän joka paikassa ehdotetut zucchinipasta ja sienignocchit maistuvat. Montaa päivää niitä tuskin tekee mieli syödä. Mitä sitten?
Onneksi basaarien keskeltä löytyy pieni yhden naisen Vege-ravintola.
Siellä proteiinitkin on otettu huomioon. Moni turisti eksyy sinne täällä uutta street foodia syömään. Maistuu se meillekin. Seinälle saa turisti kirjoittaa kiitoksensa minkä ihan huvikseni teen. Siihen piirtyy kukas muu kuin pieni itsevarma herra Huu. Hän matkaa taas maailmalla, nyt ihan vain incognito.
Kello seitsemän illalla (kello kahdeksan Suomessa) aurinko on jo laskenut ja valot syttyvät ja palavat; syrjäkaduilla on hämärää. Rannalla aallot puhuvat omaa tuttua kieltään.
Lepakko lentää väsymättä, kissa nappaa hiiren. Sairaalan ihmisjoukot ovat harvenneet; kuljemme usein sen alueen läpi hotellille. Väsymys alkaa muutenkin ylittää kestokyvyn ja niin siirrymme nukkumaan. Ei tule kuitenkaan tunnetta siitä että olemme käyttäneet aikamme väärin vain harhaillessamme sinne tänne. Edessä on vielä monta päivää; monia uusia aamuja. Ainakin niitä on lupa toivoa.
(10.10.2019, Aleksis Kiven päivänä!)