Sunnuntai koitti sateisena, mutta vähitellen sade taukosi. Kun aamun työt oli tehty, valtasi halu nähdä maailmaa. Ei sitä suurinta, vaan tätä täällä, pienempää kosmosta Länsi-Uudellamaalla. Jos kohta loputon avaruus alkaa aina juuri siitä pisteestä missä kulloinenkin ihminen on. Siksi sanon ylpeästi ja osuvasti, että Sitarlan talomme on maailman keskus.

A. ei koskaan ollut käynyt Tammisaaren taidemuseossa, joten sinne päätimme suunnistaa. Matka sujui nopeasti, sää parani ja perillä oli jo aurinkoa. Ja suuri hiljaisuus. Kävelykadulla kaksi ihmistä, kun kesäisin sinne on vaikea ahtautua väkijoukon sekaan. Missä kaikki oikein olivat?

Taidemuseossa oli sama tunnelma: meidän lisäksemme löytyi vain henkilökuntaa, kunnes sinne saapui pari muutakin, kun olimme jo poislähdössä.

Menimme heti katsomaan Schjerfbeckit, joista suurin osa oli minulle tuttuja. Tanssikengät varsinkin, sekä Schjerfbeckin luonnoslehtiöönsä piirtämä käsi. Mutta aina löytyi uusiakin, kuten nyt taulu Vänninnor. Ja taas jäin ihailemaan omakuvien sarjaa seinällä, vaikkakin ne ovat siinä pieninä jäljennöksinä.

Ihminen ja hänen elämänsä. Ensin lapsuus, alkuun aina viaton. Perisyntiä ei ole. Sitten nuoruus, hapuileva. Sitten aikuisuus, joka välillä ylpeästi kohottaa päätään, jos kohta usein surumieli silmissä.

Mutta lopulta jokainen ihminen on aina vanha tavalla tai toisella. Elämän kiertoa se vain on, elämän, joka kuolemassa alkaa kuitenkin aina alusta jonkun toisen ihmisen kautta, jos ei omien geenien. Siinä ihmiskunnan ainoa toivo: uudistumisessa ja eteenpäinmenossa. Nykyinen maailmanlaajuinen taantuminen ei ole se pohja, miltä kannattaa ponnistaa. Entropian laki, termodynamiikan toinen pääsääntö alkaa ikävä kyllä olla totta. Yksinkertaisesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että kaikkialla kaaos lisääntyy, mutta jos järjestyksestä pidetään huoli, sen osan elämä kehittyy.

Kaikkea mietin, tällaistakin. Menimme ulos ja siirryimme viereltä löytyvään entiseen sähkölaitokseen, jonka tiloissa pro Artibus pitää vaihtuvia näyttelyitä. Kaksi naista, kaksi tapaa katsoa, dialogi. Susan Gottbergin taidetta olin ennen nähnytkin: valoa lasin läpi. Vähän niin kuin sitten ulkona, kun pilvet yhä vain repeilivät ja ennustivat hyvää iltapäivää.

Päätimme ajaa kotiin Fiskarsin kautta, kuinkapa muutenkaan. Ensin kuitenkin nautimme pientä vegeruokaa Santa Fessä josta sitäkin lajia löytyi pari kelpo annosta. Ja sitten matkaan. Ajoimme läpi aina vain kaunistuvien ruskamaisemien, kunnes kiemurainen tie toi suoraan Fiskarsin keskustaan.

Mitäpä muuta kuin promeneedausta, kahvittelua, sitten taas luonnon ja sen omien taideteosten katsomista. Aina olen näemmä yhtä innoissani siitä, miten vesi kuvastaa puut.

Ja siitä kuinka sen väreily muuntaa maailmaa.

Kuvaan myös A:ta. Saan vielä useimmiten kuvata vain selkää, mutta sekin on minulle rakas. Onhan se ensimmäinen asia, jonka hänestä tässä maailmassa tietoisesti näin.

Fiskarsista löytyy aina myös uusia kuvauskohteita. Keskustaan kohonneesta ja kävijöiden yhteistyötä edellyttäneestä taideteoksesta löydän omankin pärelappuni, johon olin edellisellä kerralla A:n kanssa siellä käydessäni piirtänyt herra Huun: Huu was here. And indeed was again. Kuva on jo sateen haalistama, mutta vielä miehen tunnistin. Vähitellen hänkin täyttää täydet 50 vuotta.

Huvittava yhteensattuma on, että kotona piirrän parastaikaa kuvia uuteen ja absloluuttisesti viimeiseen herra Huuhun: Herra Huu ja Unen valtakunta. Kirja ilmestyy ensi keväänä, ilmeisesti maaliskuussa. Mikäpä sen parempi aika saapua maailmaan kuin kevään korva.

Myös Fiskars oli sunnuntaista ja hyvästä säästä huolimatta hiljainen kylä. Onko tosiaan niin, että kun syyskuu loppuu, kaikkinainen kuljeksiva elämä katoaa ja kietoutuu jonnekin seinien sisäpuolelle tullakseen sieltä kuin kaapista ulos vasta kun kevät taas koittaa?

Kun kaikki oli nähty ja tehty, kääntyi auton nokka kohti kotia. Iloinen väsymys valtasi siellä mielet, mutta kaikkea ehdimme vielä puuhata. Kunnes pimeä laskeutui jo puoli kahdeksan maissa hiljalleen laaksomme ylle.

Ja niin alkoi yö ja nyt on taas uusi aamu. Jokainen aamu on erilainen, mikään maailmassa ei toistu aivan samanlaisena. Ja hyvä niin. Vain ihmisellä on taipumus jäädä tottumustensa vangiksi. Mutta nekin kahleet on luotu murrettaviksi. Toden totta: Avanti, popolo – Eteenpäin, kansa, kuten vanhassa italialaisessa laulussa entivanhaan voimalla hoettiin.

(30.9.2019)