Maanantaiaamuna A. vei töihin mennessään minut Jorvin sairaalaan ja sinne jäin sitten laukun, tietokoneen ja potilaan statukseni kanssa. Olin odotustilassa liian aikaisin, mutta Leikossa eli leikkausyksikössä isoja ja pehmeitä tuoleja riitti eikä sinne lopulta tähän jälkimmäiseen aamuryhmään ilmaantunut kuin viisi muuta. Jokainen menetti identiteettinsä vuorollaan, sai sairaalan vaatteet ja kaksi hetutiedot sisältävää ranneketta (ehkä siksi jos toinen käsi katoaisi) ja sitten piti vain odottaa.

Oma tuloaikani oli ollut 10.15, mutta pian se ylittyi ja ylittyi roimasti. Televisio oli auki ja yritin olla välittämättä siitä. Kuvia vilahteli silti silmien edessä, äänet kuuluivat. Sitä ei päässyt pakoon edes silmiä sulkemalla.

Olin saanut juoda yhden mustan kahvin kello kuusi aamulla ja sen turvin kyykin koneella ja kirjoitin mitä kirjoitin. Lähinnä viestejä A:lle. Paljon niissä olikin tunteita: rakkautta, kaipuuta, toivoa, hellyyttä. Mitäpä muutakaan stydi Kallion kundi voi kiltsilleen skrivata.

Kello 12 tuli ja meni. Televisio jatkoi elämäänsä ja elämöintiään. Muutama potilas oli jo haettu jonnekin, omiin operaatioihinsa varmaankin. Meitä oli enää kolme jäljellä. Yksi nukkui, toinen katsoi puhelintaan ja minä ihmettelin. Kun ohjelma vaihtui, aloin seurata tanskalaista jumalanpalvelusta luonnossa. Siinä kuljettiin pitkin poikin maastoja ja puheltiin. Sisarpuoleni kieli kiinnosti, se tuntuu aina yhtä hassulta ja huvittavalta vähän niin kuin virokin. Vaan siitä huvista sain luopua, kun tuikeahko naishoitaja otti kaukosäätimen. Arvatenkin koska me kolme olimme miehiä, hän vaihtoi kanavan formula-ajojen uusintaesitykseen.

Ei ole järjettömämpää asiaa kuin formulat tässä maailmassa tähän maailmanaikaan. Paitsi että kaikenlainen kilpa-ajaminen pitäisi kieltää kaikkein turhimpana ja saastuttavimpana, siinä ei ole muutenkaan mitään järkeä. Selostajat höpisivät sekunneista ja kuvat kulkivat autojonojen mukana. Teeveessä kiittävät autot kuin pelikonsolien leikkikalut ja se oli sitten sitä vauhdin hurmaa. Vain kolarit ja ulosajot saivat näköjään ohjelmaan hieman muutosta. Myös ajojen melu oli lähinnä oksettava.

Mutta minkä saatoin. Yritin keskittyä omiini, kunnes minulta vietiin loputkin tavarat kuten sairaalan systeemiin kuuluu: tietokone, puhelin ja jopa kännykkä. Sormuksen olin joutunut luovuttamaan aiemmin. Olin nyt todella alaston ja onneton apina.

Jano alkoi olla todellinen sekin. Lähdin aina välillä kävelemään ja mietin kuinka pitkälle voisin hortoilla. – Entäs jos karkaan, kyselin. Mutta ihan turhaan. Käskivät pysyä jokseenkin näköetäisyydellä. Ja mihinkä minä poika parka olisin voinut edes karata. Kyllä tämä leikkaus nyt vain piti hoitaa.

Kun kello läheni kahta iltapäivällä olin lopulta ainoana jäljellä. Onneksi ystävällinen ja mukava hoitaja lainasi omaa puhelintaan ja saatoin soittaa A:lle. Kerroin etten tiennyt vielä lainkaan koska lopulta olisin veitsen alla.

Vaihdoimme vielä sanoja ja kun tunti kului, sain soittaa uudemman kerran. Iso ilo pienestä ja vanhasta Nokian puhelimesta.

Leikkaava lääkäri oli jo käynyt, asiallinen nainen, mutta jotain häikkää leikkaussalissa oli: pitkittynyt tilanne. Kunpa ei sentään hengenvaaraa edellisellä potilaalla. Ystävällinen hoitaja lohdutteli minua taas, otin lohdun vastaan. Kun minut lopulta sitten leikkaussaliin kärrättiin, kaikki tapahtui salamana; kiire oli kova. En ehtinyt sanoa kuin muutaman sanan, kun olin jo unessa.

Sen muistan kuitenkin mitä anestesiahoitaja sanoi: – Mitä unta haluat nähdä? – Eihän unia voi tilata, minä väitin. – Voi. Kun nyt ajattelet jotain, sen näet kohta.

Ajattelin A:ta ja kun heräsin lopulta kolmen tunnin kuluttua, ajattelin häntä edelleen. Kaipa siis olin hänen kanssaan ollut pitkän leikkausajankin?

Sain viimein oman puhelimen. Saatoin soittaa A:lle ja siskolleni ja lausua pari sanaa tyyliin: hengissä yhä. Olo oli outo, mutta en tuntenut itseäni sairaaksi. Ehkäpä lääkityksellä oli osuutta asiaan. Koska oli jo myöhä, kun minut kärrättiin osastolle, eipä siellä muutenkaan ollut paljoa tehtävissä. Sain kuitenkin viimein juodakseni, koska suuta kuivasi niin, ettei puhe kulkenut, mutta vieläkään en ollut syönyt. Lopulta hoitaja armahti ja vei minut keittiöön jonne ihme kyllä hoipuin omin jaloin.

Omilla jaloilla seisominenkin tuntui jo hyvältä. Olin halunnut banaanin ja banaanin sain kun kimppu löytyi kaapista. Taas kerran olin apina, mutta ah, niin hyvällä mielellä. Olinhan elossa ja takaisin maailmassa josta en niin millään haluaisi vielä pois.

Yö sujui kun pantiin sujumaan. Torkuin ja valvoin ja torkuin. Kuorsauksia, huolta, hätää; ihmisten kohtaloita. Tajusin taas miten hyväosainen ja -onninen olen.

Aamulla tunsin oloni lähes terveeksi ja niinpä minut myös saman tien kotiutettiin. A. oli luvannut hakea minut ja haki myös. Tuntui hyvältä istua hänen kyydissään matkalla kotiin, tuntui hyvältä että hän kohteli minua kuin toipilasta, vaikken oikeastaan tuntenut itseäni sellaiseksi.

Mutta toipilaan ololleni tuli omasta pyynnöstäni loppu; minkäs kaltaiseni mies luonnolleen voi. Halusin takaisin rooliini ja onneksi sainkin tehdä hänelle aamiaisen. Mutta itsenäisyyteni päättyi kohta kuin kanan lento. Käsky kävi ja sängylle jouduin sittenkin makaamaan. Mutta en minä siinä aivan pysynyt. Ja nyt, kun on keskiviikkoaamu, olen niin kuin en missään suuressa operaatiossa olisi käynytkään. Jorvi on vain kaukainen muisto, A. töissä ja minäkin koneen äärellä taas. Kuinkapa muutenkaan.

Ihmeitä tapahtuu ja myös tämä uusi oloni tuntuu nyt sellaiselta. Muistan, mitä samainen odotustilassa tapaamani ystävällinen hoitaja sanoi: – Suomalaisesta sairaanhoidosta kirjoitetaan paljon ikävää. Olin jo silloin saattanut hänelle sanoa, että tilanteemme on kuitenkin johonkin USA:han ja Venäjään ja kummankin valtion systeemeihin verrattuna erinomainen. Ja samaa sanon yhä ja aina vain painavammin. Kaikkea täällä kuitenkin yritetään, hoito on lähes ilmaista, hoidon taso korkea, hoitajat varsinkin työskentelevät alipalkalla uupumiseen saakka. Jos jouduinkin leikkausta odottamaan, itse operaatio sujui kuin unelma. Mitä muuta voi potilas toivoa?

Olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt Suomeen ja saan täällä yhä olla.

Oma maa mansikka, vaikka mustikoistakin pidän. Välillä tuntuu, että maamme on viimeisiä rauhan ja turvan kolkkia tässä matoisessa maailmassa. Suomessa sentään on yhä edes pyrkimystä tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen – ökyrikkaiden pröystäilystä ja selkeästä riistostakin huolimatta. Suomalaisia perushyveitä on aina ennen ollut rehellisyys, vilpittömyys ja se, että ihmisen sanaan voi luottaa. Näin on suureksi osaksi yhä, maaseudulla varsinkin. Kunpa nämä yksinkertaiset arvot pysyisivät tallella myös tulevaisuudessa.

(25.9.2019)