Siellä, täällä ja tuolla


1.

Perjantaina koitti päivä, jolloin jokavuotinen Hannu Mäkelä -palkinto jaettiin. Tänä vuonna(kin) sen sai kirjailija Antti Tuuri ja nyt teoksestaan Levoton mieli. Kirja on yksi hänen parhaistaan, ainakin minun mielestäni.

Kirja kertoo taiteilija Arvid Bromsista ja vaikka on romaani, se seuraa tämän vaiheita uskollisesti, sisältäpäin katsoen. Minäkertojan elämä on mitä monimuotoisinta ja väliin niin klassista taiteilijantaivalta, mutta loppu on ehkä koskettavinta mitä olen Tuurilta lukenut ja vertautuu Joki virtaa läpi kaupungin -romaanin professorin jaksoon.

Palkintolautakunnassa oli nyt ensi kertaa Auli Närevuori ja molemmat katsoimme, että juuri Tuurin teos on sitä kirjallisuutta, jonka vuoksi ihmisen kannattaa opetella lukemaan.

2.

Palkintotilaisuus pidettiin kahvila Melissä Helsinginkadulla.  Kuvassa palkinnon saaja sekä palkinnot, batavialainen kulttimenoissa käytetty apinanaamio sekä yli 200 vuotta vanha painettu kirja.

3.

Koitti lauantai ja lähdimme katsomaan Juhani Harrin näyttelyä Tampereelle Sara Hildénin museoon. Se on museo josta aina olen pitänyt ja sopi mainiosti Harrin kaapeille.

Tutustuin Juhani Harriin vuonna 1963. Istuimme Vanhan ylioppilastalon vieressä olleessa Nissenin kahvilassa ja puhuimme taiteesta ja kirjallisuudesta ehtimiseen. Harrin lisäksi pöydässä olivat aina myös Kalevi Seilonen, hieno ja valitettavasti jo unohduksiin jäänyt runoilija sekä Tarmo Manelius iänikuisine salkkuineen. Myös Pekka Haukinen, teatterimies ja Ylioppilaslehden Johnny Walker -pakinoitsija istahti pöytään aina kun ehti alakerran kapakasta paikalle.

(Juhani Harri: Valon valtakunta, 1981-82)

Muistan, että aivan alkuun Juhani Harri oli nimeltään (taiteilijanimeltään?)  Jean Wirtanen; papinpoika Pohjanmaalta, joka mielellään kertoi että hänellä oli mustalaisverta suonissaan. Olikohan?

Myöhemmin hän muuttui ensin dandyksi joka alati siveli suippoja Dali-viiksiään ja sitten vanhemmiten sympaattiseksi patalakkipäiseksi taataksi. Vuotta ennen kuolemaansa hän soitti minulle yllättäen yöllä ja valitti, että olin jossain haastattelussa sanonut taiteilijoita narsisteiksi. Kyse oli väärinkäsityksestä jota oiottiin ja Juhani rauhoittui. Agressiivinen hän ei silloinkaan ollut, pikemminkin yksinäisen ja onnettoman oloinen.

3.

Harrilla oli esikoisnäyttelynsä 1960-luvun alussa Pinxin taidegalleriassa Bulevardin toisessa kerroksessa, jossa myös Reidar Särestöniemi esitteli tuolloin taulujaan ja Kain Tapper veistoksiaan.

Kaksi Harrin silloisista tauluista oli nyt retrospektiivisessa näytelyssäkin. Lepakot-taulun muistan hyvin, siinä on kaksi sateenvarjoa. Myös valjaita hän silloin liimasi kankaalle ja peitti ne hillityillä väreillä.

Itselläni on kotona samalta ajalta pieni työ, jonka ostin Juhanilta kahdellakymmenellä markalla. Tuolla seinällä se yhä on ja katsoo kun kirjoitan tätä.

4.

Kaapeista tuli kuitenkin Harrin elämäntyö. Uskomattoman hyviä ne edelleen ovat.

(Juhani Harri: Sokea enkeli, 1969)

Myös Kalevi Seilonen teki runojen lisäksi taidetta ja vastaavasti hyviä kaappeja. Missähän nekin ovat nyt? Kalevi on jo kuollut, tuo runoilijana edelleen niin elävä. Kyllä aina jotain jää, kun taso on tarpeeksi hyvä.

Kuten oli ja on Juhani Harrilla. Museossa oli väljää vaikka oli lauantai ja tihkusateinen sää, joten kaappitauluja oli enemmän kuin ihmisiä. Kaapit ovat parhaimmillaan todella vaikuttavia ja hienostuneita, jos sanaa voisi käyttää positiivisessa mielessä. Kannattaa käydä katsomassa ja miettimässä mielen liikkeitä ja mielikuvituksen maailmoita.

(Juhani Harri: Meren kukka, 1969)

Rauha ja harmonia kulkevat niissä usein käsi kädessä. Joseph Cornell on saattanut olla esikuva, mutta kaikki taide muuttui Harrin käsissä kuitenkin todella omintakeiseksi.

Museosta poistuessamme edessä ajoi hääpari. Tuntui että sekin tarkoitti onnea hyvälle päivälle.

Kannattaa käydä Tampereella jo yksin tämän näyttelyn takia, mutta välttää edelleen keskustaa. Rauni Liukon Ruuhkaratikka (1973) museon edessä on yhä edelleen vasta tulemaisillaan Tampereen vihreitten leikkikaluksi: edelleen tuntuu, että katujen mylläys raiteita varten ei pääty koskaan.

5.

Me eksyimme kuitenkin keskustaan kun ensin piti käydä Marimekon myymälässä ja sitten syömässä. Googlasin kasvisravintoloita ja löytyi Kumma Aleksanterinkadulta. Kumman hyvä se olikin.

Söimme, joimme kahvit, kiitimme ja ajoimme kotiin. Mutta ei siitäkään ilman pysähdystä selvitty. Myös Humppilassa oli yllättäen Marimekon myymälä, kuten jo tulomatkalla Ideaparkissa.

Ah, Armi Ratia. Ah, nuoruus, jolloin olin Bökarsissa ensimmäisen vaimoni kanssa hänen yövieraanaan – Maikki (nykyään Harjanne) oli silloin vielä töissä Marimekossa.

Yhä kukkivat unikot monin tavoin, yhä tyyli on niin maria. Ja yhä parhaat koltut ja paidat ovat kuosissaan, kuten A:lla nykyään. Pidän niistä. Minullakin oli jokapoikia kaapillinen 60-luvulla. Se oli silloin, kuuluin klaaniin. Vaan jotain tapahtui. Missähän nekin paidat ovat nyt? – François Villonia  (Mais où sont les neiges d´antan – Vaan missä ovat lumet menneen vuoden) muunnellakseni.

(Juhani Harri: Genesis, 1967)

(23.9.2019)