1.

Yhä voi kaiketi sanoa näin: kirjoitus- ja lukutaidolla on ollut ratkaiseva merkitys siinä, että ihminen on muuttunut inhimilliseksi ja saanut omaa eläimellistä perimäänsä edes hieman jalostetuksi.

Ensin keksittiin nuolenpääkirjoitus ja hieroglyfit, vasta sitten nykyaikaisemmat kirjaimet ja niistä muodostetut sanat.

Juuri sanat ja varsinkin niistä kehittyneet lauseet ja kappaleet ovat tulleet ja jääneet kommunikaation peruskiviksi.

Johannes Gutenberg mahdollisti 1400-luvulla kirjan leviämisen muutenkin kuin kalliina käsityönä ja toi keksinnöllään kirjojen maailmat, kaiken tiedon, taidon ja taiteen halukkaitten ulottuville; sittemmin kirjastolaitoksen ansiosta kaikkein köyhimmillekin.

2.

Kun perimätieto ennen perustui suulliseen ilmaisuun ja muistiin (Kalevala, kansanrunous), säilyttivät kirjat kaiken, minkä kansiensa väliin kirjoittajilta suinkin saivat. Kirja muodosti sananvapautensa tähden myös uhan monille poliittisille järjestelmille (Natsi-Saksa, Neuvostoliitto). Niinpä teoksia kiellettiin, hävitettiin ja tuhottiin jopa polttamalla.

Siitäkin selvittiin. Kunnes pääsimme tähän aikaan, joka alkoi todella vaikuttaa vasta 1990-luvulla. Parissakymmenessä vuodessa olemme kokeneet mullistuksen, jonka loppua ei ole näkyvissä. Ennen tärkeimmästä välineestä eli kirjasta on tullut kuin haitallinen taakka, jonka loppusijoituspaikka voi tätä menoa olla jonkinlainen uusiokäyttö esimerkiksi eristemateriaalina, mistä juuri äskettäin sain lukea.

Suurin osa nykyajan kirjoista ei toisaalta kyllä muuhun kelpaakaan; tiedon ja taiteen kanssa ei sepitteellisellä kauhulla ja viihteellä ole mitään tekemistä. Silti kustantajat keskittyvät kilvan lähes pelkästään senkaltaisen kirjallisuuden painamiseen ja levittämiseen, koska rahan tavoittelusta on tullut ainoa todellinen ohjenuora. Pörssi ja katedraali ovat enää vain entinen, historiaan jäänyt sanapari.

Siinä paradoksi, joka edistää yhä suuremmassa määrin kirjojen ja lukemisen kulttuurin katoamista. E-kirjat ja äänikirjat, valmiiksi aivoille luetut, ovat nekin tavoillaan seuraava askel kohti painetusta kirjasta luopumista. Ja tästä monet ovat vain innoissaan. Elämmehän nykyaikaa ja modernin ihmisen pitää seurata sitä. Kirjahyllyjäkään ei ole enää juuri missään kaupan.

Näinkö meille käy. Usein tuntuu että koko elämä on jo yhden puhelimen varassa.

Puhelin on helppo hukata; sen kadottamisen mukana tuntuu katoavan myös kaikki itsestä. Entä jos sähköä ei tulevaisuudessa äkkiä enää saadakaan. Mikään ei ole niin haavoittuvainen kuin tietokoneille kaiken oleellisen tallentanut yhdyskunta. Tulevissa yhteenotoissa tuhotaan varmuudella ensin vastustajan sähkölaitokset ja -verkot, mikä lamauttaa yhteiskunnan täysin saman tien. Voisiko kysyä silloin Mikä nyt eteen, Pinneberg? Hans Falladan 1932 kirjoittamaa romaania Kleiner Mann, was nun? lainatakseni.

3.

Niin pitkälle on toki turha ajatella, jos kohta sähkön loppuminen saisi aikaan senkin, ettei meillä olisi kohta enää ilman kirjoja mitään käsitystä siitä miten ennen elettiin ja miten me tulevaisuudessa voimme tulla toimeen. Ei pian tajuttaisi sitäkään kuka kukin oli ja on ja mikä ja millainen on itse; mitä ihmisyys todella tarkoittaa. Vanhimmat käsinkirjoitetut kirjat taas ovat säilyttäneet sisältönsä ja kestäneet ajan kulutusta; jotkut jopa tuhansia vuosia. Myös teollisesti painettuja Gutenbergin aikaisia teoksia on yhä tallessa. Hyvä niin. Tämän vuoden yksi suuri elämykseni oli käydä Dublinin Trinity Collegessa ja nähdä vanhan kirjaston Long Roomin kaksisataatuhatta vanhinta opusta (koko kirjastossa teoksia on 7 miljoonaa). Siellä jos missä käsitin taas, mihin sivistyksemme perustuu.

4.

Olen syntynyt sota-aikana 1943 ja kun 40-luvun lopulla opin viisivuotiaana lukemaan, minusta tuli nopeasti kirjojen suurkuluttaja. Köyhässä perheessämme ei oikein muuta ollutkaan kuin hieman ruokaa ja paljon kirjoja.

Kallion punatiilinen ja kaunis kirjasto sijaitsi kivenheiton päässä ja voin sanoa lukeneeni lopulta lähes kaikki sen silloiset teokset. Paitsi kaupungista kirjoja löytyi myös maalta. Varsinkin maalla kesäsaaressa luin päivät pitkät, koska siellä ei oikein ollut muuta tekemistä. Myöhempään runosäkeeseeni: ”Yksinäisyys joka luki monta kirjaa” ei ole mitään lisättävää. Kirja oli lapsuudessa ja nuoruudessa paras ystäväni, ja pitkään myös myöhemmin.

5.

Kun ajattelemme, muodostamme sanoja mielessämme. Kun luemme, ajattelemme. Lukeminen kehittää ajattelukykyä. Ajattelukyky ja kyky ihmetellä ja ratkaista pulmia taas uudistaa yhteiskuntaa, edistää sen pyrkimyksiä.

Ei siinä kaikki. Lukeminen opettaa itseilmaisuun. Se on myös tärkeä taito, jottei ihminen jäisi toisten jyrän alle.

Olen sitä mieltä, että paras kirjoittajakoulu on edelleen paras kirjallisuus itse. Kirjoittamisen opettajat voivat kyllä opettaa kaikenlaisia temppuja, kikkoja ja vastaava, mutta mitään todellista niin ei saada aikaan. Tärkeintä olisi opettaa lukemaan. Jokaisen kirjoittajan on sittenkin osattava ihan omin päin sekä rakentaa hahmo että täyttää ja kuvittaa se sanoin. Vieläpä niin, että lukija jaksaa pysyä tekstin matkassa. Jokainen joka lukee paljon, tietää miten huikaisevaa on sukeltaa tekstiin ja antaa sen viedä.  Edellyttäen tietenkin, että tekstissä on lukemiseen innostava näkemys, joka myös tempaa lukijan mukaansa. Tajuamme silloin lukiessa, että olemme kiinnostavalla matkalla, mutta emme ehkä vielä aivan käsitä minne.

6.

Lukemisesta on hyötyä jokaiselle, joka tahtoo tietää maailmasta, sen rakenteesta ja ihmisistä jotain muutakin kuin mitä omat silmät ja oma kokemus paljastavat. Me tapaamme kirjoissa ihmisiä muutenkin kuin silmästä silmään, pystymme rauhassa heidän kauttaan tutkailemaan myös omaa kohtaloamme, käsityksiämme elämästä – rakkaudestakin. Moneen pulmaan hyvä kirja antaa hienovaraisen ratkaisun, varsinkaan jos se ei opeta, vaan johdattaa lukijan vertaamaan itseään ja omaa tilannettaan kirjan henkilöiden elämään.

Juuri näin tapahtui minulle, isättömälle lapselle, kun kahdeksanvuotiaana luin Hector Malot´n teoksen Koditon. Käsitin, etten ole maailmassa ja tilanteessani yksin. Se oli huimaava kokemus ja tieto, josta olen iäti kiitollinen.

7.

Painettu teos on myös siitä oivallinen, ettei se karkaa minnekään; kirjaa eivät sähkökatkot horjuta. Minkä tahansa kirjan voi toki lukea uudestaan, mutta jos se on todellinen klassikko (Kivi: Seitsemän veljestä), se kertoo joka lukukerralla kuin uusista asioista ja aina hieman uudella tavalla. Näin vuosien ja kymmenienkin kuluttua. Kirjat tehdään myös uusiutuvista luonnonvaroista. Lukeminen sinänsä ei myöskään tarvitse muuta kuin päivänvaloa ja omaa aivosähköä. Ekologisempaa vempainta en tiedä.

Kaiken lisäksi kirja on myös eräänlainen testi siitä kuinka hyvin ihminen vielä on mukana tässä maailmassa. Se joka ei pysty enää lukemaan suurempia kokonaisuuksia, on muutenkin putoamassa yhteiskunnan ulkopuolelle. Äitini, joka hitaasti dementoitui, luki kyllä ja sanoi edelleen rakastavansa lukemista. Kirjan sivu jota hän vakuutti lukevansa, pysyi kuitenkin päivästä toiseen samana.

Tämä johdatti minut jo silloin pohtimaan lukemisen merkitystä. Tottumus jää, mutta jos kyky puuttuu, lukeminen on enää näennäistä. Olen nyttemmin tavannut sanoa, että se joka ei pysty lukemaan, jää luku- ja kirjoitustaitoisten orjaksi.

Näin on varsinkin mitä lakitekstien ja määräysten lukemiseen eli ymmärtämiseen tulee. Maassamme tulee näköjään aina olemaan kahtiajakautunut väestö, mutta yhä enenevässä määrin se johtuu myös kunkin yksilön kyvystä paneutua lukemaansa, tai suoremmin sanottuna: ihmisten kasvavasta kyvyttömyydestä tulkita lauseitten merkitystä.

Mitä tästä lopulta seuraa? Ainakin se, että ennen niin pieni huonosti lukeva vähemmistö muuttuu vuosien myötä vääjäämättä enemmistöksi ja sitä hallitsee yhä harvalukuisempi luku- ja kirjoitustaitoinen eliitti. Jos yhteiskuntaamme silloin edelleen luonnehditaan nimellä demokratia, luulen, että käsite pitäisi pitkässä juoksussa vaihtaa. Lienee makuasia puhummeko sitten teknokratiasta, harvainvallasta tai diktatuurista. Perspektiivi ei ole houkutteleva. Se voidaan estää, jos saamme edelleen lapsetkin lukemaan. Demokratiassa myös painetun kirjan pitäisi kuulua kaikille.

(20.9.2019)