1.

Kurjet lähtevät. Niiden ääntä tulee ikävä. Ei auta muu kuin tallentaa mieleen. Ja tästäkin tiedän, että alan odottaa kevättä. Syyspimeä on työn aikaa, talvella lumi valaisee, jos lunta tulee, mutta sitten todella saapuu taas kevät. Sitä kohti haluan katsoa. Miten nopeasti vuodenajat vaihtuvat. Miten nopeasti vuodet kuluvat.

2.

Joutsenet muuttavat vasta kun kaikki ruokapaikat ovat jäässä. Laiskurit. Tällä pariskunnalla on vain yksi isoksi kasvanut poikanen. Toinen vartioi, toinen hoivaa. Vaihtavatko joutsenet hoitovuorojaan? Ehkä, onhan niiden liittokin pysyvämpi kuin monen ihmisen.

3.

Kävin sienessä Jussinmäellä: löytyi kehnäsientä, hyviä nuoria lampaankääpiä; pari punikkitattia. Sielläkin hakkuut ovat tehneet tuhojaan; parhaat sienimaat on seudultamme jo kaadettu. Mutta laella on vielä pieni alue koskematonta metsää ja jäkälää, puhdasta ja valkoista kuin uneksivan ajatus.

4.

Jussinmäen laelta näkyy hakkuiden ansiosta tosin nyt kauas aina Niemelään eli tilaamme saakka. Näitä seutuja olen jo 36 vuotta samoillut enkä vieläkään ole kyllästynyt näkemääni. Voinko siksi nyt sanoa tätä paikkaa todelliseksi kotiseudukseni?

5.

Eräänä päivänä pellolta nousee kanahaukka myyrä tai hiiri kynsissään. Toisena päivänä hirvi juoksee kymmenien metrien päästä autoni ohi kuin mikäkin komeetta. Etsin kameraa ja saan kuvan – en hirvestä vaan itsestäni, joka on jarruttanut niin voimalla, että auto on seisahtunut siihen paikkaan.  Hirveä kuvassa siis ei ikävä kyllä ole, toisenlainen hirveys vain. – Luontokuvaajan arkea?

6.

Pidän elämästä nyt. Kaikesta siitä mitä kotona tapahtuu. Kuvaan lopulta vaikka mitä, A:n tekemiä vartaitakin. Miten herkullisia ne ovat ja kuitenkin terveellisiä, kevyttä kasvisruokaa. Pesto päällä antaa oivan lisämaun. Elämä tarvitsee muutakin kuin totunnaista: pieniä särmiä, piikkejä, odottamattomia asioita. Sen olen vasta nyt ymmärtänyt.

7.

Taas kerran koittaa aamu. Istumme yhdessä kuistin hämärässä päivän nousua katsellen. Minulla on kahvia mukillinen, mutta myös puhelin kädessä. Ja taas kartoitan sillä maisemaa, joka villiviinien ja omenapuun oksien väliin jäävästä ns. Aulin akkunasta näkyy.

8.

Sumu on suurta, sen sijaan että hälvenisi, se vain tihenee kun aamu edistyy. Se ei kuitenkaan tunnu pahalta. Peitto mikä peitto. Kun ajamme kaupunkiin, olemme väliin siihen kääriytyneinä. En osaa sitä pelätä. Toki siinä ajaessa pitää katsoa valpaasti myös tien sivuille. Voihan sumu muuttua peuraksi joka ryntää tielle noin vain. Mutta onneksi sumu hälvenee.

Niin elämä jatkuu. Syksy etenee vääjäämättä. Villiviini punastuu niin kuin ihminenkin joskus kun outo ja odottamaton tunnehyöky yllättää hänet.

9.

Vaan mitä siitä. Tunteita voi ja saa olla. Mikään ei tunnu paremmalta kuin se. Ehkäpä viimeinen kuva on omiaan hieman selittämään tätäkin lausettani.

(19.9.2019)