Joel Lehtonen ei nykyään taida enää kuulua mihinkään kaanoniin, vaikka häntä parempaa kirjailijaa on melkoisen hankala hakea.

Yksi huipuista hän eittämättä on, joskin monen jo unohtama. Syyttä. Vaikka sanonnassa on lieviä arkaismeja, teksti kulkee kuin ison virran vesi. Päältä tyynenä, sisältä voimakkaana ja tavalla, joka vie mukaansa.

Hain teoksen yläkerran hyllystä. Se on vanha kovakantinen laitos, jossa ruskea kluutti. Siihen on mustalla painettu pelkästään teoksen tekijän ja kirjan nimet: Joel Lehtonen Putkinotko. Kirjan on kustantanut Karisto ja etulehteen on musteella kirjoitettu omistus: ”Liisalleni! 31.I.1921”.

Jo omistus on kiinnostava. Joku mies, niin uskon, on ostanut tämän rakastetulleen tai rakkaalle vaimolleen, tai ehkä sitä kautta ihan itselleen. Tuolloin siis luettiin paljon ja kaikkea. Tuonaikaista naistakin voisi miehen mielestä siis kiinnostaa tämä teos, jossa on alun perin ollut kaksi osaa. Ensimmäisen nimenä on ”Putkinotkon metsäläiset. Kuvaus laiskasta viinarokarista ja hänen ahkerasta akastaan.” Se ilmestyi vuonna 1919. Toinen taas määrittää itsensä näin: ”Putkinotkon herrastelijat. Lisiä herra Aapeli Muttisesta ja hänen rakkaistaan.” Se ilmestyi vuotta myöhemmin.

Vasta vuosi sen jälkeen Karisto on sidottanut teokset yhteen ja opus on saanut itselleen yksinkertaisemman nimensä Putkinotko. Suuren klassikon nimi on sellainen.

Kirjan voi aloittaa monin tavoin. Lehtosen tapa ei ole nykyajan tyylin mukainen. Ensimmäisessä luvussa kuvataan seutu. Se kuvataan salmi salmelta, kivi kiveltä; runollisesti ja hartaasti. Toisessa esitellään sitten tulevien tapahtumien näyttämö. Ensin tietenkin Juutas Käkriäisen asuttama talorykelmä. Vasta aivan lopussa kuvaan pujahtaa myös koko tilan omistajan kirjakauppias Aapeli Muttisen soma ja idyllinen huvila. Kolmas luku keskittyy lähinnä Käkriäisen koiraan, Hurjaan. Ja vasta neljännessä luvussa Juutas Käkriäisen emäntä Rosina ilmestyy pihalle saunasta, jossa koko perhe nukkuu luteitten ja kirppujen kanssa. Sinä yönä on saunassa ollut kaikkiaan kolmetoista henkeä, koska kesänviettoon on vaivaistalosta karannut myös Rosinan äiti.

Kirjan varsinainen päähenkilö Juutas Käkriäinen ilmestyy pihamaalle lopulta monta lukua myöhemmin; sitä ennen on Lehtonen esitellyt koko muun joukon mummoa myöten. Taas jään mietteisiin siitä, voiko näin hitaasti aloittaa nykyaikana enää mitään kirjaa. Mutta toisaalta: Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä edistyy vielä hitaammin, ja elämään sekin on vain jäänyt. Hyvä ei siis kysy näennäistä rakennetta tai juonta, vaan muuta: kaiketi sitä, miten kielen ja mielen rakenteiden avulla lukeminen alkaa kiehtoa ja imeä mukaansa. Siihen tarvitaan todella hyvää kielenkäyttäjää, itse asiassa runoilijaa, ja sellainen Joel Lehtonen myös oli. Ja yhä on.

Lehtonen on voinut Proustia lukea, vaikka koko Kadonnutta aikaa etsimässä ei tuolloin ole vielä ilmestynyt, alkua kyllä. Laiskan saamattoman ja vain ajatuksissaan ahkeran miehen kuvaus taas tuo mieleen Gontsharovin Oblomovin. Se tuntuu liikkuvan tai paremminkin lojuvan Putkinotkon taustalla.

Perisuomalainen tämä teos silti joka tavalla on. Itse asiassa se rakentaa kuvan siitä, mikä vastakkainasettelu johti kansalaissotaan 1918. Toisaalla on köyhä ja monin tavoin riistetty rahvas, toisaalla herrasluokka joka ei rahvaan tunteita ja oloja käsitä. Jollain tavoin tämä tuo mieleeni myös nykyajan. Uuden kumouksen ja sekasorron ainekset piilevät maailmassa kaikkialla. Luulen, että vakaus on sittenkin aika huteralla pohjalla myös talouden tilasta johtuen.

Esimerkiksi siitä riittää jopa oma Lintukotomme, vaikka meillä kaikki on piilossa ja yhteiskunta yrittää auttaa myös vähäosaisia. Mutta kun katsoo Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan teosta Huipputuloiset (Vastapaino, 2019) mieli muuttuu. Suomen rikkaimman promillen ajatukset eivät yllä edes yhteiskunnan keskiluokkaan, köyhistä puhumattakaan. Marx kääntyilee taas Lontoon haudassa paatensa alla. Mutta sen kuminaa eivät itsekeskeiset tomppelinarsistit kuule. Köyhyyshän on köyhien omaa syytä.

Näin myös Putkinotkossa, päällisin puolin. Juutas yrittää, mutta ei koskaan ehdi tehdä. Perhe asuu ahtaassa saunassa, koska ison tuvan seinästä puuttuu hirsiä niin, että kettu pääsee sieltä pujahtamaan uuninpangolle.  Hirsien uudistaminen on mielessä, vaan se jää ja jää eikä tuvassa voi asua. Siksi sauna ja ahtaus. Ainoaksi toimeentulokseen Juutas on kehittänyt pontikan keiton ja sen myynnin. Siinä häntä auttavat myös vanhimmat pojat (missä isä edellä, siellä pojat perässä) sekä Mauno Kypenäinen, eräänlainen tulevan kumouksen musta aave. Hän lukee Työmiestä, tuo Rosinan veli.

Putkinotkon juonen voisi näin kertoa, mutta tämä kirja pitää sittenkin jokaisen lukea ihan itse. Lukeminen on ajattelua, ajattelu taas johtaa vertaamiseen ja lopulta oivaltamiseen. Se on ihmisten kanssakäymisen ja ymmärtämisen perustaa. Mitä vähemmän lukee, sen vähemmän ymmärtää, tekee mieli sanoa. Sen Huipputuloiset-teos myös laillaan todentaa. No, se kai kuitenkin on ”toinen luokka ja liikutus”, kuten Juutas Käkriäinen kirjassa toteaa.

Sanomattakin on kuitenkin selvää, että kirjan vastakohdat pysyvät, omistavan luokan edustaja Aapeli Muttinen ei kykene ymmärtämään Käkriäistä, kuten ei tämäkään häntä. Kumous on tuloillaan. Sen kuminan voivat kuulla vain viisaat, mutta kukapa heitä uskoisi.

Tulevan taistelun sytyttämisen tapa on nerokas. Siihen riittää yksi ainoa savuke. Sillä näin Lehtonen Putkinotkon lopettaa:

 ”Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin venheestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.”

(14.9.2019)