Syyskuu on alkanut vauhdilla. Perjantaina oli kaiken muun lisäksi mahdollisuus myös pelata tennistä. WSOY ja Anna-Riikka Carlson olivat järjestäneet Puistolan tennishalliin turnauksen, jossa kirjallisen alan ihmiset löivät palloa. Kun saavuin paikalle, näin vain nuorta väkeä ja luulin heidän kuuluvan aivan muuhun porukkaan. Totuus paljastui pian ja huomasin olevani nestori, josta seuraavaksi vanhin eli Touko Siltala oli minua yli kymmenen vuotta nuorempi.

Pelit piti pelata sekanelinpeleinä, mutta naisia oli sen verran vähän että niitä riitti vain harvoille. Minä sain kumppaniksi Hannele Huhtalan Vastapainosta. Kun sitten pelasimme nuoria miehiä vastaan, ei tasaisuudesta ollut aina paljoakaan tietoa. Nuoruus ei miettinyt vastapuolta ja sen kokoonpanoa, vaan löi palloa vimmalla. Mutta ihmeen hyvin roikuimme mukana ja kolmituntisen uurastuksen jälkeen saavutimme lopuksi viimeisistä vastustajista puhtaan 4-0 voiton peliajan päättyessä. Sijoituksemmekin oli viides, pistesija siis. Ei paha. Loppu hyvä, kaikki hyvin.

Hauska oli tavata hallissa taas kerran ohimennen Suomen kaikkien aikojen tennisässä Jarkko Nieminen, joka on Anna-Riikan pikkuveli. Tungin tietenkin itseni hänen rinnalleen ja pyysin vanhaa ystävääni Toukoa räpsimään kuvia. Linssilude mikä linssilude. Touko väitti minun olevan joka kuvassa vihaisen näköinen, joten lopuksi yritin hymyillä. Mitäpä ei partiolainen tekisi hopeisen partiopuukon saadakseen, kuten Antti Tuuri ennen muinoin sanoi. (Hän viestitti äsken että tapasi sanoa kultaisen. Pidän hopeista parempana…)

Tennis on peli joka kertoo ihmisestä eniten. Jokainen lyönti, käytös kentällä, liikkuminen on osoitus luonteesta, ihmisen ulottuvuuksista.

Luonteita riittää. Jotkut huutavat kaikki vastustajan viivapallot ulos ja vaativat omiaan sisään. Jotkut taas intoutuvat voitontahdossaan niin, että verkon toiselta puolelta huokuu synkkää pahaenteistä energiaa. Mutta olipa vastustaja millainen tahansa, parasta on unohtaa kaikki muu ja keskittyä peliin. Katso palloon! Siinä on ensimmäinen todellinen ohje jonka tennispelaajalle voi antaa. Ja toinen on tällainen: älä mieti, vaan pelaa ja lyö. Kokemus selkäpiissä saa toimimaan niin kuin pitää, reaktiot ovat nopeita, mutta myös harkintaa voi käyttää silloin, kun aikaa on. Loppu on sitten paitsi osaamista, myös eräänlaista onnea. Tshäkää, kuten Kalliossa minun lapsuudessani sanottiin.

Lauantai oli kotipäivä. Usein se on päivistä parhain ja niin nytkin. A. lepäsi todella rankan työviikon jälkeen. Kun näin, että hän pystyy siihen ja voi kerätä taas voimia, lepäsin itsekin. Ja kun lopulta laitoin saunan, hän nukkui yhä vain. Niin menin yksin saunaan ja vastoin ja vihdoin voimalla, pesin itseni niin hyvin kuin tämmöinen mies kykenee ja palasin takaisin nukkuvan luo. Eikä päiväuni vienyt yöuntakaan. Rakkaus ja rauha sydämessä ovat lääkkeitä, joita mikään ei voi voittaa.

Tulee sunnuntaiaamu ja se on nyt. Pitkä yö on nukuttu. Herään, laitan kahviveden päälle ja haen lehden postilaatikosta tien varrelta. Matkalla näen kurkia, kaksi kauriinvasaa sekä kottaraisia langalla. Muuttomatkaa siinä suunnitellaan nuotteina viiivastolla. Tietenkin jätin puhelimen kotiin. En voi muuta kuin pysähtyä ihailemaan. Ja kun en nouse autosta, linnut ovat kaikessa rauhassa paikallaan.

Palaan, annan lehden A:lle joka edelleen on puoliunessa ja lähden kuvaamaan näkemääni. Mutta puhelin on toivoton, kaikkeen tarvittaisiin A:n järjestelmäkameran pitkää putkea.

Nousen autosta kuvatakseni lähempää ja saan aikaan pelkkää tuhoa: kottaraiset lehahtavat lentoon ja kurjet katoavat ja huutavat kuin kiroten. Se siitä sitten.

Aamukahvin jälkeen yritämme yhdessä uudestaan; A:lla on kunnon kameransa. Mutta niin käy, että kottaraiset ovat kadonneet, kurjet lentäneet kauemmas, vasat piiloutuneet heinikkoon. Luontokuvaajan elämä on 24/7 -elämää. Ja silti tarvitaan kärsivällisyyden lisäksi myös kosolti onnea. Kumpaakaan ei kohdallemme tällä kertaa osu.

Kauempana Pyynojantiellä löytyy kyllä kolme kurkea, mutta ne lehahtavat auton nähdessään heti komeasti lentoon. Villikurkia pohjoisesta, ajattelen. Kurjet kokoontuvat ja alkavat etsiä toisiaan päästäkseen muuttoauran mukana etelään. Yksin on paha lentää pitkiä matkoja. Kumppanien vetoavun lisäksi tarvitaan sitten vielä iso pohjoisen tuuli, joka helpottaa matkaa meren yli.

Totta tämä on, syksyä elämme. Sen tuloa ei mikään voi estää. Ja samaa todentavat kodin ja talomme maisemat. Parvekkeen kukatkin alkavat kuihtua.

Näkymä kuistilta on silti yhä vihreä. Otan kuvan lampusta ja Hailuodolta aikanaan käteen jääneestä kivisestä verkonpainosta sekä joka-aamuisesta kahvimukistani.

Jotain symbolista kuvassa on. Lamppu ei pala, ajatus pysähtyy, kun sitä katson. Mutta tiedän, että tulee taas iltoja, jolloin istumme A:n kanssa kahden hämärällä kuistilla lampun palaessa. Istumme ja olemme ja mietimme elämää. Ja kuten aina, miettimistä siinä riittää. Mutta ilman sitä ja halua kulkea eteenpäin, mitä meillä itse asiassa olisi?

8.9.2019