Kansallismuseon alakertaan oli pujahtanut kuin salaa maailmalla hyvinkin tunnetun ja menestyneen Nick Brandtin valokuvien näyttely. Isoja panoraamakuvia taisi olla 27 kappaletta. Ne esittelevät Afrikkaa, luontoa, joka on kadonnut ihmisten tieltä ja eläimiä, suuria nisäkkäitä, norsuja, kirahveja, tiikereitä ja leijonia, jotka nykyisillä kaatopaikoilla tai asusten mailla ennen asuivat.
Ennen. Ehkä vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten. Ihmisten kyky muuttaa maailmaa ja maisemaa tuntuu olevan rajaton. Pahinta lienee se nopeus, jolla muutokset tehdään. Amazonin keuhkot palavat, ilmastomuutos kiihtyy. Ja Afrikan villieläinten elinolosuhteet pienenevät vielä rajummin kuin luulemmekaan. Ihminen, liian hyvin ns. älykkyytensä ansiosta evoluutiossa menestynyt, on ottanut planeetassa täyden vallan. Sanoisiko peräti hirmuvallan.
Saan tietää näyttelystä vasta sen aukiolon viime metreillä ja kiiruhdan museoon. Eipä sinne kuitenkaan tunkua ole. Se tuntuu merkilliseltä, kun lukee, että tämän näyttelyn on tehnyt Tukholman Fotografiska, ja se on ollut siellä kaikkien aikojen suosituin. Ehkä viidakkorumpu ei meillä ole ollut kyllin tehokas, tai sitten kuuman loppukesän hetki on johdattanut ihmiset jonnekin viileään, jopa meren äärelle.
Ursulassa istun nyt itsekin ja naputan konetta. Meri kimaltaa, tuuli tuulee. Täällä koto-Suomessa on vielä kaikki hyvin; jopa nurmikolla lojuvia ja sinne paskovia valkoposkihanhia suojellaan, vaikkei siihen tai merimetsojen hyysäämiseen olisi enää mitään syytä. Luontoa nekin tavallaan tuhoavat. Vaan annetaan olla. Pieniä ovat ongelmamme onneksi vielä, mutta vuosien myötä myös ne voivat muuttua suuremmiksi. Metsien hakkuut yleistyvät, kun puusta kehitellään yhä uusia tuotteita. Suo siellä, vetelä täällä, sanoo sananlasku. Ja siihen voi lisätä toisen: ojasta allikkoon.
Nick Brandtin näyttelyssä ei ole mitään vikaa. Tai sittenkin ehkä on: kun on nähnyt yhden kuvan, on toisaalta nähnyt kaikki. Eläimiä markeeraavat valtavat taulut toistuvat kaatopaikka- ja kaupunkimiljöissä lähes identtisesti, usein jopa samalla kohdalla, jota veikkaan kultaiseksi leikkaukseksi. Sillä tavalla kuvat söivät toisiaan yhä suuremmalla vauhdilla.
Hämärässä huoneessa odotti kuitenkin näyttelyn clou, video, jossa Brandt puhui luontevasti ja hyvin Afrikan luonnon häviämisestä ja siitä, miten isosta ongelmasta on kysymys. Myös paikalliset ihmiset haluavat elää. Ja he tarvitsevat siihen yhä lisää maata, joka tuottaa ruokaa sekä paikan nukkua ja elää. Myös he haluavat nostaa elintasoaan ja päästä samalle viivalle jo aikanaan luontoaan tuhonneiden länsimaitten kanssa. – Tätä Gordionin solmua ei edes Aleksanteri Suuri ratkaisisi miekallaan.
Päätän taas kerran että suojelen omaa luontoamme sen kun voin. Pikkutilamme metsää en hakkauta, kasvakoon ja kaatukoon! Istuttakaamme sen sijaan yhä uusia puita, katsokaamme ettemme heitä rahaa kerskakulutukseen. ”Kyllä viidella eurollakin elää viikon, kun siististi elää”, sanoi aikanaan eli 25 vuotta sitten Saint Honorén Lahja Stolpe, nykyään jo 96-vuotias. Siinä ohjeessa voisi piillä pohjaa myös tuleville vuosille.
(29.8.2019)