Lauantaista tulisi taidepäivä. Näin suunnittelimme. Ja joskus suunnitelmat pysyvät alkuperäisinä, vaikka elämässä on aina hyvä pitää myös varalla Plan B ja Plan c -versioita ja siitä eteenkinpäin, toki aakkosjärjestyksessä.
Joka pystyy muuttamaan suunnitelmia, hän voi onnitella itseään. Sitä tämä nykyinen maailmamme joka tapauksessa ihmisiltä jo edellyttää. Ikävä kyllä myös työelämässä.
Pääsimme matkaan niin kuin pitikin ja ajoimme Helsinkiin, taiteen pääkaupunkiin. Siellä suurin osa parhaista museoista yhtä kaikki on.
Koska Taidehalli avataan jo kello 10, menimme ensin sinne. Se oli täynnä sveitsiläisen Ugo Rondinonen klovneja. Teemana oli Vocabulary of solitude – Yksinäisyyden sanakirja.
Itse en kokenut moniakaan klovneja yksinäisiksi sinänsä. Olihan jokaisella paljon samassa tilanteessa olevia ympärillään.
Joku oli selvästi surullinen, toinen työn uuvuttama, kolmas uninen jne jne. Sukupuolta ei klovneista oikein nähnyt, joskin jotkin klovnit oli tunnistavinaan naisiksi, tai sitten niin ajatteli vain.
Jokainen klovni oli riisunut kenkänsä. Oli siis levon aika. Koska kengät oli ripustettu seinälle, ne odottivat vasta työn ja hauskuuttamisen alkamista.
Naurua kyynelten läpi. Tuo tuttu klovnin osa. Ja yhä tutumpi kun elämää katselee.
Kokonaisuus oli vaikuttava. Sateenkaari kertoi että elämä on kaikentapaista eikä ketään pidä tuomita. Yhdessä me olemme ihmiskunta.
Tuli mieleen, että näytelyyn voisi huoleti viedä paljon lapsia näitä klovneja katsomaan. He voisivat lohduttaa niitä klovneja, jotka eniten ovat lohdutuksen tarpeessa.
Taidehallista ei ole pitkä matka HAMiin, Helsingin kaupungin taidemuseoon. Sieltä löytyi edelleen Ellen Thesleff ja hänen hienot työnsä, mutta ne oli jo nähty. Olimme tulleet katsomaan Harri Kalhan Sukupuolen sotkijat -näyttelyä, mutta se oli yllättäen poistunut. Sääli. Uutinen näyttelystä kun oli ollut kiinnostusta herättävä.
Joka tapauksessa HAMissa oli kuitenkin laajalti patsaita, jotka oli tehnyt puolalainen Pawel Althamer. Osasta piti, kuten heti sisäänkäynnin vieressä olevan suljetun näyttelytilan patsaista.
Kaikkea löytyi. Kuten lähes aina, osan ohi kulkee piittaamatta, osan eteen pysähtyy. Muutama hieno patsas löytyi näyttelysalistakin.
Yhden kuvan sain myös A:sta. Vaikka ihminen kulkee valosta hämärään, silti hänet tunnistan. Miten en voisi olla tunnistamatta.
Alakerrassa oli näyttely, jonka teemana oli Vanhuus. Erityisesti pidin Ulla Liuhalan töistä. Varsinkin yksi pysähdytti. Siinä oli kuin äitini kuolinvuoteellaan. Nenä alkaa ikään kuin kasvaa kun posket laihtuvat, ja katse on avuton, jos silmät yleensäkään enää ovat auki. Mennyt palasi mieleen.
Äiti ja lapsi vaihtavat iän myötä aina paikkaa. Lapsi on kasvanut hoitajaksi, äiti hoidettavaksi. Niin elämä menee. Jokaisen meistä on vain ymmärrettävä se.
Sunnuntaiaamulla aikaisin haen lehden tien varren postilaatikosta. Aurinko alkaa juuri nousta. Laaksossa on paksu sumu. And the sun also rises (Hemingway). Eikö juuri sen kirjan mottona ole John Donnen runo. No, se onkin Kenelle kellot soivat. Mutta se ei ole tärkeää, vaan tärkeä on itse runo. Muista sen alun aina muodossa Jokainen ihminen on saari vaikka se kuuluu No man is an island.
Silti pidän yhä kiinni omasta versiostani. Saaria me olemme, mutta jos pystymme rakentamaan siltoja toisiin saariin, on kaikki hyvin. Niitä ei aivan pienestä syystä kannata polttaa.
(25.8.2019)