Elämä on täynnä outojakin yhteensattumia. Eeva Kilven Sinisen muistikirjan hankin Kaaren ostoskeskuksesta keväällä, kun odotin A:ta töistä. Olin tullut paikalle liian aikaisin tapani mukaan, menin kirjakauppaan ja etsin luettavaa. Kilven kirja lähti silloin kepeästi mukaan ja kun A. saapui, olin lukenut sen jo puoleen väliin.

Sama toistui nyt Punaisen muistikirjan kanssa. Sen myötä aloitin kirjasyksyn 2019. Tällä kertaa paikkana oli vain Munkkivuoren ostoskeskus (tuo entinen puhos – ”Pidä puhos puhtaana”, oli slogaani silloin), ja nyt istuin autossa lukemassa ja odottamassa A:ta seminaaripäivältä.

Puoleen väliin olin taas päässyt, kun ovi avautui ja kuskin viereen istahti rakastamani nainen; olin niin uppoutunut lukemiseen etten edes huomannut hänen tuloaan. Sen kirjan luin sitten myös loppuun kotona. Ja lukeminen kannatti jälleen kerran. Punaisen muistikirjan jälkeen tuli tunne, että olin saanut kirjan kautta kosketuksen itsellenikin niin läheiseen luontoon, jäänyt sanojen sateen vilvoittavan veden alle ja puhdistunut maailman tuskan antamasta taakasta. Saatoin taas ainakin hetken nauttia ihmisenä olemisesta.

Ihminen tekee paljon pahaa, minkä Eeva Kilven Punainen muistikirja, jota hän vuonna 2014 on kesällä pitänyt, muun ohella osoittaa: on tuhoa ja kuolemaa, Ukrainan alkaneen sodan kauhuja. Ne seuraavat meitä, halusimmepa tai emme, ja kohdistuvat jokaiseen, vaikka moni ei tätä edes tajua. Globaalissa maailmassa kaikki kuitenkin vaikuttaa jo kaikkeen. Ja pian aivan kaikkeen.

Mutta ihminen voi olla myös hyvä ja siinä on maailman toivo. Hyvyys kumpuaa jokaisesta meistä, jos siihen on vain uskallusta ja halua. Pelko on pahasta, pelko synnyttää vihaa, viha taas kärsimystä. Tällaisinkin miettein luin tätä kirjaa, joka kuitenkin pääosin tuntuu keskittyvän muuhun: yksinäisen, paljon elämää nähneen ja ikääntyneen ihmisen oloon keskellä luontoa. Kirjailija asuu mökissä, jossa eletään samoin kuin 1900-luvun alussa: vesi kannetaan kaukaa, hyyskä on pihan perällä eikä sähköä ole.

Pidän todella paljon Eeva Kilven tavasta ilmaista itseään. Se on yhtä raikasta kuin lähdevesi, avointa ja vapaata kuin kesän poutataivas, koskettavaa kuin niityn villi kukkaketo. Ymmärrän taas kerran, että kaikessa kirjoittamisessa tärkeintä on vilpittömyys. Toden sanat ovat kestävämpiä kuin mikään tekninen taituruus. Muistakaa tämä ja tehkää sama perässä, te kaikki, jotka kirjoittaa haluatte.

Kilven kirjan teemana on yksinäisyyden puhdistava vaikutus, koskematon luonto, joka antaa ihmiselle voimaa vanhenemisen hitaasti uuvuttavalla tiellä, jos kohta järki ja tunteet (Jane Austin) ovat suuremmassa tasapainossa kuin aiemmin.  Elääkseen ihminen ei tarvitse paljon maallista rihkamaa. Tolstoi sanoi, että ihmiselle riittää vain pala maata (haudan verran); Tshehov taas puolestaan totesi, että ihminen tarvitsee koko maailman. Kilpi tarvitsee sen lisäksi myös sanoja, hänelle kirjoittaminen on (kuten oli Eeva-Liisa Mannerille) tapa elää ja ehkä Mannerin sanoin: ainoa tapa kuolla. Tähän minäkin yhdyn.

Kirjassa on lauseita aforismeiksi asti, tunnelmakuvaa, runoutta. Runous on lahja. Ja niin käy, että Kilven sanat, luonnolliset ja ikään kuin vähäiset, antavat minulle enemmän kuin moni paksu romaani. Laajuus ei ole hyvyyden mitta.

Tätä kirjaa ei voi kunnolla siteerata, kyllä se pitää lukea itse kannesta kanteen. Mutta mieli tekee ottaa edes jokin kohta tähän. Kilpi on päiväkirjaa pitäessään ollut 86-vuotias. Ikä ei koskaan ole ajattelun ja kirjoittamisen este, sitä vain ei tahdota nuorekkaassa maailmassa tajuta.

Valitsen kohdan teoksen loppupuolelta, joka on erityisen seesteinen. Ikä uuvuttaa, helle syö, voimat katoavat väliin noin vain selittelemättä. Mutta silti elämä hiipuenkin jatkuu ja kaikki on niin hyvin kuin ihmisen maailmassa joskus yhä voi:

”Jokin on minua vaivannut ja se alkaa olla ohi. Toivon ainakin niin. Ei sitä täällä metsässä, yksinäisyydessä edes tarkkaan tiedä, onko terve vai sairas, ei aina muista, onko syönyt vai ei, ehkei aina tiedä, onko olemassakaan vai onko jo sekaantunut horsmiin, jotka haamunharmaina seisovat tuolla pellolla kuin eivät uskoisi, että kukinta on ohi eivätkä muista, että lentohan on yhä edessä. Niitä – horsmia – oli tänä kesänä enemmän kuin ennen, ne olivat vallanneet tilaa vuohenputkilta, mikä ilahduttaa minua… Ja jotenkaan minä en usko, että olen niin huonossa kunnossa kuin tunnen ja pelkään… minähän voin täällä niittyjen ja metsän keskellä aina hyvin, olen.”

(23.8.2019)