1.

Tänään täytän taas vuosia. Onhan niitä jo takanapäin kohtuullinen rivi. Kuinka paljon on edessä, se on näkemättä. Toivottavasti kuitenkin paljon. Vielä moni asia kiinnostaa, vielä haluan nähdä yhtä jos toistakin. Ja elää myös sitä elämää, jota parisuhteeksi sanotaan.

Parisuhde pysäyttää nyt minut, kun sen kirjoitan, koska kyseessä on vakava sana ja asiakin. Kaksi ihmistä siihen tarvitaan. Usein vielä erilaista. Kaksi kääpää rungossa voi symbolisoida parisuhdetta. Kävin ottamassa niistä kuvan. Pitää muistaa, että vaikka alla on pienempi, hän voi olla vähintään tasa-arvoinen. Ellei enemmänkin. Satraappi.

Miten kukaan voi yhdistää omat elämänkokemukset ja -katsomukset toisen vastaaviin ja usein erilaisiin? Se ei aina voi olla helppoa. Jos ihminen lähtee vain itsestään ja omista haluistaan, hän joutuu piankin mahdottoman porttien eteen Haavikon runosanontaa mukaillakseni. Siihen jäädään eikä suhde enää etene. Ero tulee ja eroon päätyvät kyllä usein muunkinlaiset suhteet. Syitä eroihin on myös yhtä monta kuin on ihmistäkin ja aina syitä voi keksiä ja kehittää. Vanhin mahdollinen ajatus lähtee siitä, että elämä on parempaa muualla. Tuo vihreä ruoho, joka silti usein saattaa olla lähellä lakastumistaan.

On toki niinkin, että pakko ei tietenkään voi rakastaa. Jotkut ihmiset löytävät kuitenkin vastakappaleensa, haluavat kehittyä sekä erikseen että myös yhdessä ja pystyvät liiton myös pitämään, kun puheyhteys säilyy. Aivan helpolla en minkään yhteiselämän usko luontuvan. Mutta mahdollisuus siihen on aina. Kaikki riippuu ihmisen omasta halusta.

Eläinmaailmassa parisuhteet ovat yksinkertaisempia, joskus pelkkä akti riittää, joskus sentään pesimisen aika. Eläimet eivät paljonkaan vaivaa päätään moisella pikkuasialla. ”Muilta kun perin mutkattomasti sujui siitos,/ vain ihminen kuiskasi kiitos”, kirjoitti Tuomas Anhava runossaan. Mutta ainakin naakat ja joutsenet elävät rinnakkain toisen kuolemaan saakka. Jos se kerran niiltä onnistuu, miksei sitten ihmisiltä? Näihin lintuihin minä itse uskon ja luotan edelleen, monista kokemuksistani huolimatta.

2.

Synnyin keskelle sotaa ja kuten äitini kirjoitti Elämäni kuvakirjaan, tilanne oli kaoottinen: ”Ryssä pommittaa Helsinkiä”. Olin syntyä häkäpöntöllä toimivaan linja-autoon, jolla äiti maalta tuli. Hänet oli kesäsaarelta soutanut mantereelle isäni, joka oli laittanut äidin istumaan kokkaan, kun ei halunnut nähdä tämän kasvoja.

Kyse ei siis ollut edes noinsanotusta rakkaudesta.

Mutkitellen oli tultu ulapan yli, keulapaino veneessä on soutajalle vaikea. Ja mutkitellen äidin ja minunkin elämä jatkui, sillä isä lähti kun synnyin samana päivänä vanhassa Kätilöopistossa Eirassa. Sain muiden mukana myös heti hätäkasteen pommitusten takia. Hannu Eljas minusta tuli ja sen nimen kanssa olen elänyt.

Niin kuin syntymäni alku, myös muut varhaiset tapahtumat ovat kuvastaneet elämääni. Vain viikko sen jälkeen kun makasin pienessä pahvilaatikossa Porthaninkadulla ikkunan vierellä äidilleni tuli jokin aavistus. Hän otti minut syliinsä, pommi putosi, räjähti ja laatikko täytti terävistä lasinsirpaleista: siihen putosi koko ikkuna. Tällä tavalla onnen ja onnettomuuden heiteltävänä on koko elämänikin sitten sujunut.

3.

Suomi selvisi sodasta ja yhä lippumme liehuu. Lapsuus Helsingin Kalliossa, Sörkassa, kuten kuului sanoi (ei Sörkkä), oli epäilemättä onnellinen. Kallio oli lapsia täynnä. Kaikki me olimme köyhiä. Kun niin on, ei paremmasta osaa uneksia. Siinä on tasa-arvoa jos missä. Kauhein elämänmuutos oli tietenkin se, että murrosiässä minut tempaistiin tuosta paratiisista pois ja paiskattiin tylysti muun perheen mukana Munkkivuoren uuteen lähiöön, jossa ei ollut mitään: puita ja rumia rakennuksia vain. Koulu vaihtui, ystävät jäivät. Ja vasta pitkän ajan kuluttua uusia ilmaantui. Pariin heistä olen yhä jopa pitänyt pientä yhteyttä. Vuosikymmenet ovat kuluneet, mutta ihmisten silmät pysyvät samoina.

4.

Toinen suurempi käännekohta oli sitten muutto maalle 1980-luvulla keskelle ei mitään. Mutta onhan sekin maailman keskipiste jos itse niin haluaa. Tuohon elämänaikaan toki mahtui moniakin liittoja ja eroja, mutta ne unohdan nyt ja keskityn siihen mikä alkoi minulle todella merkitä enemmän kuin aluksi ymmärsinkään: elämään metsässä, hiljaisuudessa, olemiseen keskellä luontoa. Ja usein elämään yksin. Kun osaa olla yksin, osaa elää myös toisten kanssa, ajattelen nyt, vaikka lauseeseen tuntuu sisältyvän paradoksi. Mutta välttämättä niin ei ole. Voi asian sanoa toisinkin: kun uskoo ja luottaa itseensä, oppii luottamaan myös toisiin.

Maalla olen edelleen ja täällä haluan asua. Olen aina tehnyt nostalgiamatkoja Kallioon, toki. Porthaninkatu 18:n terassilta avautuu edelleen päätähuimaava näköala yli koko Helsingin aina Eestiin saakka ja saan sitä ihailla joskus Sisko Kiurun, talon asukkaan, ja historiikin kirjoittajan suosiollisella avustuksella. Toinen paikka, jossa käyn on tietenkin Kallion jumalattoman kaunis vanha kirjasto sekä Karhupuisto jonka lippakioski on taas kuosissaan. Kahvit siinä, ehkä jäätelökin ja sitten kierrän karhupatsaan, jonka päälle kipusin viimein vasta murrosiässä. Nyt vain kumarran sille.

Muistot ovat hyviä, kun ne sellaisiksi haluaa. Kaikki paha unohtuu: koulukiusaamiset, turpiinlyönnit, mamikseksi kutsumiset. Vaikeasta paikasta voi nousta, ja uskoinhan itse aikanaan että kaikki hakkaaminen kuului asiaan koska olin opettajan poika. Sillä että perheemme oli yhtä köyhä kuin muutkin talon asukkaat, ei ollut mitään merkitystä kiusaajilleni.

Läpi harmaan kiven on tultava, satoi tai paistoi. Kivi ja Kallio, kirjailijoitakin molemmat. Kunpa ihmiset uskoisivat itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa yhä. Rankka kohtalokin on voitettavissa, mutta se vaatii kyllä kohtalon kolhimalta todella paljon sisäisiä voimia ja uskoa jälleen kerran omaan itseen. En tiedä kyllä millä lihaksilla hilasin itseni sen ajan läpi. Onnea on ollut, sattumat ovat auttaneet. En toisaalta ole koskaan tuntenut minkäänlaista katkeruutta siitä mitä kaikkea sain kokea.

5.

Maalla asun edelleen, mutta nyt en enää ole yksin. Kun on ihminen vierellä, elämä hymyilee silloinkin, vaikka harmaa sää yllättää ja sadepilvet valtaavat jokilaakson. Kun tänä aamuna heräsin, näin ensin auringon valon, sitten kuulin sateen rummutuksen ja sitten näin jotain vielä ihmeellisempää, jota luulin ensin halo-ilmiöksi.

Mutta kun toisen kerran tihrustin, sateenkaarihan se siellä laaksossa oli. Eikä vain yhtä, vaan kaksi. Juoksin ulos ja kuvasin ja kuvasin ja huusin A:n myös paikalle. Kaksi sateenkaarta! Toden totta. Voiko tällainen päivä tuon symbolisemmin ja paremmin enää alkaa?

(18.8.2019)