Joskus päivä alkaa hyvin, joskus huonommin. Mutta mikään ei ennusta sitä, millainen päivästä lopulta tulee. Pidän siitä. Jos elämä olisi tasaista ajoa pitkin viivasuoraa tietä, voisi kysyä, miksi ja minne me enää yleensäkään olemme matkalla?
Sadepäivän voi kyykkiä sisällä, aurinkoisena päivänä tekee mieli mennä ulos, varsinkin kun on elokuu ja kesä uhkaa loppua kesken. Moni koulukin on jo aloittanut lukukautensa; yhä aikaisemmin, kuten tuntuu. Ennen lapsilla oli lomaa kolme kuukautta, nyt kaksi ja puoli – ja pian varmaan ei sitäkään.
Eurooppalaisten lomakuu on täällä jo työn ja touhun aikaa. No, ollaan sitten suomalaisia.
Päivä alkaa käynnillä Lohjalla, jossa ihmisiä tuhottomasti myymässä turhaa tavaraa toisilleen: Laurinpäivän tapahtuma siis. Pyhä Laurentius on Lohjan komean ja seinämaalauksiltaan lähes ainutlaatuisen (muista Hattula!) kivikirkon nimikkopyhimys.
Lohjan vaakunassa ei turhaan ole halsteria. Se johtuu itse pyhimyksestä jollaisella häntä grillattiin. Legendan mukaan mies sanoi lopulta: ”Tämä puoli on jo kypsä, kääntäkää toinen puoli.” Legendat ovat hyviä. Harvoin kuitenkaan tosia. Mutta jotainhan meille pitää jäädä perinnöksi menneisyydestä. Sanoja siis.
Tänään on myös koira paikalla, kiltti Pate, jolla on luppakorvat ja ruskeat nappisilmät, joilla tämä aina voittaa minut – A:n sanojen mukaisesti. Ymmärrän, etten voi sellaisia saada. Ihmisen ja koiran vertaileminen on muutenkin turhaa. Monen mielestä koira voittaa. Hyväksyn tappion ja tyydyn kohtalooni. Enhän muutakaan voi.
Päivä kuluu kaikkea pientä puuhatessa: muun ohessa niitän turhaa heinää ja haraan ajotietä, jonka ukkossade on uurtanut syville urille. Välillä teen ruokaa josta tuleekin yllättävän hyvää jopa omasta mielestäni: sinisiä perunoita, violettia broccolia, kofta-pullia, omia kirsikkatomaatteja (maailman makeimpia) ja kunnon vegesooseja. Mitä enempää sitä ihminen tarvitsee. Ehkä vielä kelpo kahvit ja mantellipullaa hieman. Autuus on siinä. Ja myös siinä, että A. on vierellä.
A. huomaa äkkiä myös sen, että puussa, jonka vuosia sitten sain italianryhmältä lahjaksi, on paljon keltaisia luumuja. Ne ovat jopa kypsiä ja yllättävän makeita.
Myös siniluumuista monet ovat kypsiä ja oksat notkuvat satojen luumujen painosta. Miten ylpeä olenkaan niistä, vaikken ole muistanut puita lainkaan. Mutta heti minusta tulee puutarhuri kun on valmiista sadosta kysymys. Lienee inhimillistä, mutta ei ehkä aivan rehellistä. Kyllä puu itse on kaiken saanut aikaan.
Taivas vetäytyy ohueen pilveen. A. menee vielä kuvaamaan pieniä hyönteisiä, örkkejä ja ötököitä, joiden kuvia saan ehkä aikanaan ihailla. Ja saankin, koska hän lähettää muutaman minulle.
Valitsen hunajakukasta lähes juopuneen kimalaisen. Lucullus ja Luculluksen pidot! Elämä voi myös olla nautintoa, hetken. Minä olen tänään senkin jo ehtinyt kokea.
Hän näkee kamerallaan maailman, joka on minulle uusi ja kiehtova. Pieni voi olla suurta, kuten suuri pientä. Minä pidän siitä, mitä A:n kuvista opin. Makromaailmassa on valtava määrä elämää, jollaisesta en ennen ole tiennyt juuri mitään.
Päivä pimenee vähitellen, kun pilviä kasaantuu tuulen mukana ylle: yö vetää filttiä yllemme, vieläpä kosteaa sellaista. Yön koittaessa laakson ylle saapuu matalapaine ja sitten lankeaa sade joka pyyhkii yli maiseman ja kadottaa sen jonnekin kauas huntunsa taakse. Se on jo pari kertaa koettu ja koetaan tänä syksynä arvattavasti vielä usein. Mutta kuten jo sanoin, siinä on elämän olennaisin ydin – quintessence – jonka ansiosta jokaisesta päivästä tulee omansa. Me menemme eteenpäin, koska taakse, menneisyyteen emme enää voi päästä eikä ole tarpeenkaan. Ja jos taas pysähdymme ja jäämme haikailemaan elettyä elämää, se tarkoittaa varhaista kuolemaa; tosin niin, että emme sitä itse aina edes huomaa.
(10.8.2019)