Näin voisi ajatella ja näin monella onkin. Vaikka tavallani teen itse töitä joka päivä, tuntuu lauantaissa kuitenkin viikonlopun tuoksua. Herään aikaisin ja kuljen ihan pihalle katsomaan miten päivä sarastaa.

Kun olen saanut aamutoimet tehdyksi, vien kaksi A:ta Tallinnan lautalle. Sitten suunnistan takaisin kotiin ja teeskentelen vielä hetken töitä. Aikomuksena on mennä Hankoon seuraamaan senioreiden kansainvälisiä tenniskilpailuja, mutta ensin teen pysähdyksen Lohjalla. Jälleen tori, jälleen kahvila Saint Honoré, kuinkapa muutenkaan. Kahvilassa tuttu tunnelma, torilla lauletaan sitten yllättäen aarioita. Valitettavasti matkamusiikiksi olin juuri ottanut Inessa Galanten laulamat ooppera-aariat, jotka ovat nautinnollista kuultavaa. Mutta miksi verrata. Hyvä kun väliin niin kuolleelta näyttävää toria elävöitetään edes jollain. Ja hyvä kun musiikki on klassista.

Hankoniemi on pitkä, sen huomaa siitäkin, ettei matka hetkittäin tunnu edistyvän. Mutta lopulta olen meren äärellä. Rannalla ihmisiä ja tienposkessa autorivejä. Tennispyhätön reunoilta on helpompi löytää parkkipaikka. Ja niin pääsen katsomaan nelinpeliä, jossa 45-vuotiaat suomalaismiehet mittelevät voimiaan. Komeaa peliä, lentopeli varsinkin.

Kun aikani toljotan, väsähdän silti. Katselen kuitenkin vielä hetken toisaalla mikstiä, jossa suomalaispari voittaa liettualaiset. Tai siltä tuntuu, loppuun en sitäkään ottelua katso.

Mieli tekee nähdä merta, ovathan kaksi A:ta nyt meren toisella puolella. Mikä sen parempi paikka siihen kuin Mannerheimin Neljän tuulen tupa, jossa Marski hääri kahvilanpitäjänä. Monena mies eläessään.

Kallioniemi on kaunis ja vanha kahvila myös. Näen että vesi on kirkasta, mikä tuntuu hyvältä kun on kuullut tarinaa sinilevästä. Joskus menneinä kesinä sitä on ollut Hangossakin; nyt ei. Hyvä. Tapahtuisiko Itämerelle todella myös jotain positiivista.

Ajan kotiin Fiskarsin kautta, mutta en edes pysähdy, sillä niin paljon siellä on autoja parkissa joka puolella. Mieluiten käyn paikalla silloin kun väkeä on vähän, talvella varsinkin. Ihmisjoukot eivät enää oikein innosta, vaikka olen ihminen itsekin, kai. Mikähän siinä on.

Kotona odottaa hiljaisuus. Leppeä on sää, varjossa viileä, lähes kylmä. Suomen kesä, paras kaikista. Liian kuumassa keittyvät lähinnä vain aivot tai kananmunat.

Kuljeskelen pihalla ja katselen. Siellä kukkivat kukat yhä iloisesti, koska saavat kasteluvettä. Suopayrtit olivat äitini lempikukkia.

Hetken mielijohteesta päätän lämmittää saunan, koska siitä on vierähtänyt aikaa kun olen istunut kotoisessa kylyssä. Kesällä sauna lämpenee nopeasti. Pari vihtaakin on vielä jäljellä; uusia pitäisi tehdä talveksi. Vaan kaipa senkin vielä ehtii. Elämä on loputon, kirjoitti runoilija kerran. Alkaa uuden taistelon, sama mies kirjoitti myös. Uskoako tuota. Mutta uskon. Tahdon elää kauan ja nähdä millaiseksi elämäni ja elämämme ja maailma vielä muodostuu. Toivoa ei koskaan pidä heittää.

Saunassa on hyvä lämpö, vesi padassa lähes kiehuvaa. Kapuan lauteille ja pian vihdon (tai vaston) kuin viimeistä päivää. Hyvää se tekee lihaksille. Ja hyvää sielullekin.

Istun sitten saunan kuistilla ja katson laaksoon, vilvoittelen. Tukkani olen pessyt kuten kuuluu ja muutenkin olen saunapuhdas. Ei vähä mitään. Puhtaus on puoli ruokaa, sanoo vanha sananlaskukin.

Otan vielä kuvia. Valo heittää varjoja lattian juuttimattoon. Mystisiä ellei tietäisi, että kyse on vain maljakossa kuivuneista kukista.

Otan kuvan myös pesuhuoneen ikkunasta.

Ja sitten pukuhuoneen pöydästä ja ikkunasta. Varjoja heittäneet kuivakukat ovat nyt näkyvissä. Joskus kuva kertoo sanoja paremmin sen miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntuu. Mutta ehkä vain joskus. Sana on kuitenkin minun omin matkasauvani.

Vedän ylleni puhtaat vaatteet ja tunnen oloni todella vastasyntyneeksi. Se sopii tähän uuteen elämään. Koko vuosi on nyt ollut tällaista aikaa. Vasta vähän yli seitsemän kuukautta on kulunut siitä kun kohtasimme, mutta paljon pitemmältä tuo aika tuntuu.

Istun ja mietin, uneksin. Toivottavasti elän ensi vuonna kuten nyt. Sillä nyt elän enkä vain ole. Sanojen kirjoitusero on vähäinen, mutta merkitysero suunnaton.

Paras on nyt vain pitää katse pallossa tennistermin mukaisesti ja suunnata kohti tulevaa. Sinne me kaikki joka tapauksessa aina olemme matkalla.

(3.8.2019)