Lappi on hyvä paikka viileänä, mutta helteellä arvaamaton.

Helle joko polttaa räkän tai lisää sitä. Pahinta taisi olla se, että kämppä kuumeni eikä sitä sitten millään saanut viilenemään yöksi; aurinkoa kun heinäkuussa vielä riitti. Joskus olo oli siis kuin saunassa, jota ei ole toivonut. Mutta aina jokin kohta maisemassa kiinnosti.

Kuvat kantavat yhä mukanaan jotain menneestä. Puu, joka juuri ja juuri enää elää. Ihminen, joka elää ja katsoo ja kuvaa sitä.

Uuvana on pieni kukka. Se vilkaisee kulkijaa kiltisti läheltä maan pintaa. Ujo ja tahraton. Sellaisia ihmisiäkin riittää onneksi yhä.

Särkitunturilta taas näkyy kauas yhä vain. Toinen kansallismaisemamme oli vain kadottanut laeltaan lepokämpän ja wc:n. Minne lienee metsähallitus ne vienyt? Tarpeen ne yhä olisivat.

Ruskakin alkoi jo. Miten kaunis maaruskasta vielä tulleekaan?

Joen kasvusto oli kuin hiukset. Oi Ofelia joka nukuit siellä joen pohjalla, olit oikea Ofelia Lapin tapaan.

Heinäseipäitä äitini kutsui tuuteroiksi. Tässä kaksi sellaista ja Torassiepin perinnemaisemaa.

Ihmeellisin näky oli kuitenkin susi, joka juosta jolkotti laiskasti auton editse taakseen vilkuillen. Kuvaa emme tietenkään ehtineet ottaa. Samoin näimme kaksi metsoa paluumatkalla. Kummatkin aamuyöllä parinkymmenen kilometrin välein tien poskessa kuin liftiä odottamassa. Kuvaa ei niistäkään saatu, mutta kaikkien kuvat piirtyivät mieleen. Ovat siis siellä niin kauan kuin muistikin.

Jokainen matka alkaa ja loppuu. Jos jotain pakenee, sen voi löytää edestäänkin. Helle on nyt myös täällä. Mutta sisällä talossa on hyvä silti olla – ilmalämpöpumpun kiitos. Mikään ei voita sen antamaa viileyttä juuri nyt.

(27.7.2019)