Tuli halu käväistä naapurissa, lähinnä kyllä uuden museon eli Fotografiskan takia. Tämä Tukholman filiaali on nyt avattu ja kaiken näkemisen arvoinen.

Laivamatka sujui täpötäydessäkin laivassa, koska olin varannut hytin, mikä tuli tarpeeseen. Ja mitä näköaloja sen pyöreä ikkuna tarjosikaan.

Myös kannella kuljimme. Ja taas sain kuvata A:n selkää. Rakasta ja jo niin tuttua selkää. Sen haluan näköjään aina sanoa.

Fotografiska löytyi helposti varsinkin kun saimme taksin. Koko kyytihinta kahdeksan euroa lienee lähtömaksu Suomessa. Ja niin olimme Telliskiven hipsterialueella, jossa hyvä viitoitus johdatti museoon. Ja mikäs: mainiolta museo näytti jo sisääntullessa ja sitten vielä paremmalta kun näimme kaksikin näyttelyä: Jimmy Nelsonin ja Pentti Sammallahden valokuvat.

Jimmy Nelson oli uusi tuttavuus. Tuntui että hän on tunkeutunut maailman joka kolkkaan ja kuvannut siellä niiden tärkeintä luonnonvaraa: ihmistä.

Minulle tuli tietysti hurja ja alakuloinen tunne siitä, että kaikki nämä viimeisetkin hienot ja alkuperäisimmät perinnekulttuurit katoavat pian kännykkäkansan idiotismeihin ja maailman ihmisjoukkojen surulliseen samuuteen.

Toivottavasti olen väärässä, mutta en ainakaan kaukana siitä, kuten tuo vanha lause koruttomasti kertoo.

Mutta ihminen, ihminen itse. Miten kaunis hän aidoimmillaan on, miten paljon jo hänen silmänsä puhuvat.

Pentti Sammallahti oli tuttu, arvostettu ja syystä. Mustavalkoisuus on ollut oikea valinta. Se riittää, kun osaa. Kolme yksinäistä puuta puhutteli todella.

Telliskivestä suunnistimme Kumuun, jossa Pekka Vapaavuoren arkkitehtuuri jaksaa yhä kiehtoa. Pysyvä näyttelyt päättyy aina Villu Jaanisoon sommittelemaan patsaskokoelmaan, joka on vaikuttava vaikka sen näkisi kuinka monta kertaa tahansa.

Varsinainen uutuus oli sitten ylimpänä viidennessä kerroksessa: Tommy Cashin ja Rick Owensin yhteisnäyttely. Mielikuvia, brutaalejakin. Kiinnostavaa, rajoja rikkovaa, sillä tavalla innostavaa taidetta. Tuttu oli outoa, outo tuttua. Tommy Cashin maalaus Laatuaikaa kertoi jo paljon.

Rick Owenilta oli patsaiden avulla lisää tulossa. Ihmisiä, jotka elävät keskuudessamme erilaisina hahmoina, toiset ulkoisesti, toiset vain sisäisesti.

Tunnistammeko itsemme? Vai vain toiset?

Pitkä päivä päättyi kuten aina ateriaan, sitten kahviin, sitten kuljeskeluun pitkin poikin, sitten vanhan purettavan talon seinän kuviin. Maalauksia nekin.

Lopulta oli odotettava pitkä tovi että laivaan päästiin. Ja toki otin kuvan kärrystä, joka kertoo siitä mitä suomalaisuus on nykyään.

Juuri sitä mitä tällä laivamatkalla näin mennen tullen: liian paljon ahneita, laiskoja, joutilaita ja onnettomia ihmisiä, jotka selvästi hukkaavat ja hukuttavat ainoan elämänsä viinaan ja syömiseen -– tyhjyyteeen ja turhuuteen siis. Tämä ei tiedä hyvää kansakunnan tulevaisuudelle.

Laivassa meillä oli taas tuttu hytti, mutta ilma ulkona oli edelleen hyvä. Tuuli oli moinannut, kuljimme kannella, katsoimme, olimme, hengitimme.

Suomi lähestyi, oma maa, sen tuttu rantaviiva. Vielä kerran kuvasin A:n selkää. Siihen minulla on sentään jo pysyvä lupa.

Ja niin laiva saapui jälleen satamaan. Jokainen matka alkaa, sitten päättyy. Mutta elämä jatkuu. Tulevaisuudessa ja ihmisten sisäisessä muutoksessa on enää ihmiskunnan ainoa toivo.

(18.7.2019)