Maanantaiaamu valkenee sumuisena. Yöllä on ollut niin kylmä että sumu on noussut seinäksi kaikkialle. Lähdemme katsomaan löytyisi kuvattavaa, lähinnä kauriita. Niitä ei nyt löydy; kahta vasaa imettänyt emä loikki pakoon edellisenä päivänä eikä sitä ole sen koommin näkynyt. Mutta toinen ehätti A:n kameran ulottuville ja kuva on nyt minullakin.
Taas muistan Carl Sandburgin runon säkeen, joskin varmaan jo omalla tavallani: ”Sumu saapuu hiljaisin kissantassuin.” Ajamme sillalle ja pysäytän auton. Onko kauniimpaa jokimaisemaa kuin juuri tämä:
Sitten takaisin. Pellolla on kaksi kurkea joita A. kuvaa. Sitten näemme jäniksen. Siitä A. saa kuvan, kun jänis pysähtyy ja vahtii seuraavaa liikettämme.
Ajamme tien päähän ja palaamme. Maisema on kaunis, kasveissa hämähäkinverkkoja kuin syksyllä. Mutta eihän syksy vielä voi olla. A. ottaa täydellisestä verkosta kuvan ja saan luvan käyttää sitä.
Mikäpä minulla on siis ollessa. On monta tapaa aloittaa päivä ja tämä tuntuu yhdeltä parhaista.
Kotona muistelen edellisiä päiviä. Sunnuntaina kävimme Helsingissä saakka ja vielä kerran Ars Fennican näyttelyä katsomassa, jossa sain kuvata A:ta nyt ihan luvalla kaksikin kertaa. Ensimmäisessä hän ohittaa ison Petri Ala-Maunuksen taulun.
Toisessa kuvassa A. kuvaa suomalaisen naistaiteilijan Aurora Reinhardin patsasta, jossa särkynyt pää pitäisi voida koota ehjäksi. Kaunis kuva ainakin omasta mielestäni. Ja taiteilijan työ teki yhä minuun suuren vaikutuksen.
Lauantain kohokohta taas oli A:n koiran saapuminen residenssiimme. Pate on pitkäkarvainen mäyräkoira, jonka olen ehtinyt tavata jo muutaman kerran ja Pate muistaa minut. Ilo on siten molemminpuolinen. Toki Patelle on rakkaampi A. joka omaansa myös rakastaa. A:n lause minulle taas kuuluu näin: ”Mutta sinulla ei ole kahta luppakorvaa ja ruskeita nappisilmiä.” Totta. Tätä kilpailua rakkaudesta en voi koskaan voittaa.
Lauantain saunassakin koira on ja saan hellitellä sitä kun löylyn välissä istun saunan kuistilla ja juon alkoholitonta olutta kuin aikamies ainakin.
Koiran katse on aina vetoava ja saan antaa sille terveysluun, kun tulee oikein tiukka paikka. Mutta saunapuhtaana voin ojentaa sille vain märän käteni ja osoittaa äitiä joka ottaa meistä kuvaa.
Pate on filosofi, koska sen mietteistä ei ihminen voi saada selvää. Parhaat filosofit ovat usein sellaisia myös ihmisten maailmassa. Mutta sitten väsymys voittaa ja Pate heittäytyy nurmikolle ja loikoo siinä piittaamatta maailman menosta. Siitä muistan Mustapään läkkiseppä Lindbladin: ”Hän on filosofi Lindblad, hän tuntee elämän./ Sen kaksi eri puolta, kolkon ja lempeän./ Hän tuntee surun harmaan/ ja tuntee ilon armaan./ Niin, nepä tuntee hän.”
Hehkuissa auringon koirakin makaa sitten. Ja maassa täällä pienessä Tusculumissamme vallitsee toden totta täysi rauha.
Ihmisen elämä. Mitä kaikkea siihen liittyykään. Elämä maalla on erilaista kuin suuressa kaupungissa. Kylässämme ei ole terasseja, vilinää, yökerhoja. Mutta täällä on luonto. Joskus kaukana tiellä menee auto, ehkä kerran tunnissa; joskus hevonenkin.
Niitä useammin näkee metsän eläimiä ja sitten joskus naapurinkin, joka tulee näyttämään kalansaalistaan: haukia ja suutareita. Arvi kalastaa ilokseen ja kuntonsa vuoksi ja kaloille löytyy kyllä ottajia. Mikään ei täällä mene hukkaan. Elämä on edelleen sellaista, että me syömme kaikkea mikä on elävää. Mutta se ruoka mikä kaupasta ostetaan, tuntuu meistä kaikin tavoin luvallisemmalta. Kiintoisaa, nicht?
Mutta totta on edelleen tämä, että niin elämä maailmassa sujuu: sen kierto on jatkuvaa ja sitten me palaamme aina uudestaan tänne ihan jo aineen häviämättömyyden lain (Lomonosovin-Lavoisierin laki) voimalla. Tosin uudempi tutkimus on tässäkin asiassa jo saanut muunkinlaisia tuloksia, mutta haluan yhä uskoa vanhaan. Me ihmiset emme ehkä sitten aivan kokonaan häviä. Muutamme vain olomuotoamme, kuten tuo kaunis, joskin ehkä jo vanhentunut lause asian ilmaisee.
(15.7.2019)