Kävelyllä luonnossa


(Kuva: Auli Närevuori)

Juhlapyhät ovat ohi, mutta muistoihin ne jäävät monesta syystä. Niin on, eikä mikään sitä voi muuksi muuttaa. Joskus hyvä voi olla vieläkin parempaa ja elämä tuntuu samalta kuin puhtaan ilman hengittäminen.

Onneksi ilmaa riittää täällä vielä, kuten myös puhdasta vettä. Yksi huveista maakodissa on tehdä soutumatka joella. Minkä virta vie, sen elämys antaa.

Mutta myös maata pitkin on hyvä kävellä. Autotallin takaa lähtee tilustie joka vie valtaojan yli toiseen kylään läpi nuoren ohrapellon. Autolla sitä ei voi ajaa, traktorilla vain, vaan patikkamatkaan se käy.

Koska sää suosii, lähdemme kävelylle päämääränä kukkien reunustama toinen tie, jonka varrelta perhosia löytyisi ihan iloksi asti. A. joka siellä on käynyt ottaa mukaan ison kameran, mutta minä tietenkin unohdan oman pokkarikameran ja jopa puhelimen. Ja pian huomaan tyhmyyteni. Jo valtaojan kuulteleva vesi täyttä kauneuden kaipuuni. Ei auta muu kuin pyytää A:ta ensin ottamaan kuvia puolestani ja sitten pyydän hänen kännykkänsä lainaksi. Sen kameran tiedän myös hyväksi. Niin saan edes suunnilleen sellaisen kuvan jonka haluan.

Lintuja ei enää ole paljoa, ainakaan äänessä. Pihallamme on jo parisen viikkoa pitänyt taukoamatonta konserttia tiltaltti, jolta tuntuu jokin ruuvi päästä pudonneen. Se ei hetkeksikään vaikene. Luulisi pesueen jo lähteneen lentoon, mutta ei, reviirilaulu jatkuu ja jatkuu kuin radioaseman häiriöääni ennen. Mutta siinä kaikki peipon hetkittäisen laulun lisäksi. Eikä lintuja näy lentämässäkään kuin aniharvoin. Pari varista, harakka, västäräkki tiellä. Linnut ovat taas vähentyneet. Se ei ole hyvä merkki tulevasta.

Onneksi perhosia vielä riittää ja muitakin pörriäisiä. Kimalainen mies kepeä, kuten Kalevalassa sanotaan, pääsee kuvaan.

(Kuva: Auli Närevuori)

Kuva onnistuu, koska A. osaa asiansa. Perhosia lentelee pikkutien varrella lähes kiusaksi asti, mutta otapa perhosesta vastaava. Heti se kohoaa siivilleen ja lepattaa jonnekin kuin kirjepaperin pala. Sanastakaan ei ehdi saada selvää.

Mutta A. saa kiitäjästäkin kuvan ja luovuttaa sen minulle. Jokaisessa meistä on omat ulottuvuutensa.

(Kuva: Auli Närevuori)

Perhosen ja lintujenkin viesti on selvä. Pidä meistä ja luonnosta huolta. Kun luonto voi hyvin, voi ihmisluontokin. Luonto parantaa. Sen jos minkä tiedän omasta olostani. Luonto ja sitten tietenkin rakkaus. Ja ehkä myös elämäntapojen muutos.

Näine mietteineni tulen vanhan ladon luo ja menemme sinne. Huumaannun siitäkin. Miten kauniisti valo siilautuu harvojen lautojen väleistä.

Vaikka Kiasma tai Amos Rex mitä tekisivät, tällaisia tauluja ne eivät saa millään videotykillä aikaan. Omat valokuvani ovat vain kalpeita aavistuksia todellisuudesta.

Palaamme takaisin ja otamme vielä muutaman kuva. Yhdessä A:n kuvassa näkyy omaakin metsäsaareketta viljapellon takaa. Vihreää riittää.

Ja sitten olemme kotona, jossa elämä jatkuu. Pyhämme ovat kuin arkea, arkemme joskus pyhiä. Mitä onnea jo pelkkä rauhallinen olo tuo mukanaan. Ei ihminen paljon tarvitse, voidakseen hyvin. Mutta on myös niin, että tulevaisuuteen päästäkseen hänen olisi ehkä hyvä ruuan ja majapaikan lisäksi omata myös paljon uteliaisuutta, joka pitää mielen virkeänä ja tähtää eteenpäin. Kun Tolstoi aikanaan kirjoitti, että ihminen tarvitsee maata vain hautapaikan verran, Tshehov oli eri mieltä. Ihminen tarvitsee omakseen koko maailman! Kyllä. Siihen itsekin uskon. Vasta kun me yli sata vuotta myöhemmin elävät sen ymmärrämme, alamme ehkä toimia maapallon hyväksi kuten ihmisen kuuluisi.

(Kuva: Auli Närevuori)

(24.6.2019)